Elänkö yksin naiiviuden kuplassa, vai onko se kaunista, kun merkittävät Hollywood-tähdet näyttelevät perverssejä homoja, jotka ovat vieläpä päähenkilöitä? Edistyksellistä ei olisi se, jos Michael Douglas tai Matt Damon näyttelisi homoseksuaalia sivuhahmoa, jonka funktio on antaa ahdasmielisille perusviesti: "homot ovat normaaleja saarnamiehiä". My Life with Liberace ei saarnaa. Aiheena ei ole homous. Päähenkilöt ovat homoja ja paljon muuta. Huomionarvoisinta on se, että he ovat perverssejä, joiden suhteeseen kehittyy selkeitä insestin sävyjä, kun vanha ukko tahtoo kirjaimellisesti adoptoida nuoremman ja muokata hänet kuvakseen. Homot ovat ihmisiä ja tiedätkö ketkä muut ovat? Myös perverssit. Elokuva ei tuomitse päähenkilöitä, jotka ovat monimutkaisia ja tuntevia ihmisyksilöitä; muun muassa homoja ja muun muassa perverssejä. Elämään mahtuu paljon.

Pianisti Liberace oli aikansa supertähti eritoten Yhdysvalloissa. Hän osasi ottaa yleisönsä ja varmasti hän jäi kuurojenkin mieliin ylitseampuvien pukujensa johdosta. Douglas näyttelee häntä ja Damon hänen uutta avustajaansa ja rakastajaansa. Historiaa kaunistellaan, sillä Damon on nelikymppinen, vaikka hänen hahmonsa oli teini tavatessaan Liberacen. Damon on nuorekas ja jollain tapaa korkkaamattoman oloinen luonnostaan, joten olennaiset tunnelmat virittyvät kun namusedän roolista nauttiva 69-vuotias Douglas hänet viettelee. Alkuasetelmaa ajatellen suhde ei ole kummoisempi kuin vaikkapa Sean Conneryn ja Catherine Zeta-Jonesin romanssi jännärissä Ansa viritetty, mutta enpä edes sitä muista, että Zeta-Jones olisi pannut hikistä Connerya perärööriin koomisen suoraviivaisessa kohtauksessa. Elokuva tanssahtelee huonon maun puolelle, mikä on perusteltua huomioiden herra hepsankeikan yksityisen ja julkisenkin elämän ylilyönnit.

Ohjaaja Steven Soderbergh on puolivakavissaan sanonut, ettei hän ole tarinankertoja. Monia hänen töitään yhdistääkin se, että vaikka hän kommentoi tapahtumia tyylikeinoilla, hän kuitenkin jättää paljon katsojan vastuulle sen sijaan, että hän alleviivaisi mistä elokuva kertoo ja miksi. Tämänkertainen materiaali sopii hänelle poikkeuksellisen hyvin. Eräät käänteet ovat jokseenkin uskomattomia, mutta nekin kuvataan tyynesti ja hyväntuulisesti osana kokonaisuutta. Kun rakastaja kertoo toiselle tahtovansa olla hänen isänsä ja veljensä ja kumppaninsa, kyseessä on vain charmikas vertauskuva - tai kenties katsoja nostaa kulmia merkitsevästi.

Soderberghin mieltymyksen kusenkeltaiseen kuvastoon olen maininnut usein ja tämä yleensä perusteltu tyylivalinta on sitä nytkin, kun kyse ei ole keltaisuudesta vaan kultaisuudesta. Liberacen elämä on ökymäistä loistoa, leffa säkenöi ja kuplii. Surrealistisia sävyjä korostavat vielä kirurgiset operaatiot. Maskeeraus on hämmentävää hyvässä ja pahassa. Tietyt proteesit näyttävät amatöörimäisiltä, mutta erään kerran jäin ihmettelemään missä vaiheessa näyttelijä oli maskeerattu ja missä ei. Kirurgien kädet eivät virheetöntä työtä tee, joten ehkä muovailuvahalla paikattu näyttelijä on harmoniassa tarinan kanssa.

My Life with Liberace on röyhkeä mutta empaattinen henkilökuva, outo rakkaustarina ja taitava musta komedia, joka säilyttää osan leikkisyydestä raadollisienkin vaiheiden aikana. Suomessa leffa nähtiin teattereissa, mutta Yhdysvalloissa se tunnetaan HBO:n tv-elokuvana nimeltä Behind the Candelabra. Tämä on sääli, sillä tv-elokuva ei voi kilpailla kaikista vuodenvaihteen palkinnoista (Golden Globe -ehdokkuuksia tuli, mutta tv-kategorioissa) ja täten teos ei ole niin aktiivinen osa keskusteluja kuin se ansaitsisi olla. Mainituille saarnaaville sivuosahomoille on putoillut Oscar-ehdokkuuksia, joten myös Douglas ansaitsisi moisen tehdessään mielenkiintoisimman suorituksensa miesmuistiin. Kaikki eivät usko, että hilpatihippaa-tyyppinen namusetähomo on hyväksi seksuaalisen tasa-arvon kehitykselle, joten kiinnostavaa kohinaa selvästikin voisi syntyä enemmän kuin on syntynyt.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa