Partaisen Paul Danon hajuinen Hank on haaksirikkoutunut. Yksinäisyydestä hän kärsi ihmistenkin ilmoilla. Toivon vaihduttua naruun kaulassa, Hank näkee jonkun huuhtoutuvan rantaan. Hän rientää hätiin! Daniel Radcliffen näyttelemä Manny ei hengitä, mutta kun Hank yrittää hänet elvyttää, ruumiista irtoaa valtavia pieruja. Hank pettyy. Kyseessä oli kuitenkin rakkautta ensisilmäyksellä. Hank alkaa hengailla ruumiin kanssa. Ruumista voi käyttää moneen tarkoitukseen kuten Sveitsin armeijan linkkuveistä. Pian ruumis alkaa puhuakin.

Manny tosiaan on kuollut. Kun hän voi hieman paremmin, hän ihmettelee Hankin juttuja, sillä hän on unohtanut kaiken. Hank joutuu selittämään, miksi heidän on palattava sivistyksen pariin, ja perusasiatkin, kuten alkeet romantiikasta ja seksuaalisuudesta. Kun Mannylla jöpöttää, hän on hämmentyneempi kuin Hank, joka on sähköistynyt löydettyään jonkun, jonka kanssa etsiä kotia. He kävelevät eteenpäin lopun aikaa, mutta vain tavallaan. Elokuva keskittyy heidän ystävyyteensä: edes sitä ei pysähdytä selittämään, jos kohtausten välissä tapahtuu muuta mutkikasta.

Käsikirjoitus-Oscar pitäisi antaa tällaiselle teokselle. Huikean omalaatuinen tarina tietää täsmälleen, mitä se on tekemässä. Piereskelemisessä on älyllisiä tasoja. Mikäli jokin muu on vain hassuttelua, se profiloituu sellaiseksi, koska siihen ei hukata aikaa. Nekrofilian kanssa flirttaillaan avoimesti, mutta taktiset muistutukset elävien naisten olemassaolosta pienentävät katsojan aivohalvausriskiä. Ehkä pelottavankin paljon menee täydestä, kun asiat esitetään herttaisesti, vilpittömästi ja keijukaismaisen hyväntuulisesti. On turha harmitella, että jo traileri paljastaa paljon, sillä leffa alkaa rajusti provosoiden ja pinnallisimmat tulkinnat mainiten, jotta voimme keskittyä olennaiseen.

Kyseessä on eksistentiaalinen tarina, jossa ihminen palaa perusasioiden äärelle satuhahmon kyseenalaistaessa maneerit. Elämä on vetänyt Hankin tiukkaan solmuun. Jos jokin leffa aukaisisi omani, niin tällainen, mutta valitettavasti en kehtaa piereskellä lisää rehellisyyttä suhteisiini, koska en janoa yhtä paljon kuin Hank. Elokuva on syvällinen ja tulkinnanvarainen, vaan ei raskas tai mutkikas: se kertoo tavallisesta elämästä, sallien katsojan tarttua pieniin täkyihin ja kasvattaa ne rikkaiksi bonusteemoiksi, tai sivuuttaa ne. En koe yhden, poissulkevan tulkinnan tekemistä tarpeelliseksi, vaan maistelin omia ja jälkikäteen muiden aivopieruja, joista kutakin tunnelataus tukee yhtälailla.

La La Land ja Split ovat eräitä tuoreita, elämyksellisiä intohimoprojekteja, mutta jos kokonaisuus käyttää runsaasti aikaa esikuviensa imitoimiseen tai sisältönsä selittämiseen, onko visio niin vahva, että leffa menettäisi sielunsa pikkuasioiden muuttuessa? Swiss Army Man on puhdas teos. Koetan antaa esimerkin vielä: tyylikeinoihin kuuluu lievä musikaalimaisuus, mutta vaikka rakastan sekä musikaaleja että jossittelua, en jäänyt haaveilemaan täysiverisestä pierumusikaalista, koska se on oma kaunis asiansa, mitä elokuva musiikilla tekee. Juhlavan lupaava ohjaajapari Daniels on vitsaillut, että he haluaisivat filmata uuden, vakavan version ihmisryhmien eroja mielenkiintoisesti käsittelevästä komediasta White Chicks. Mutta oliko se vitsi?

Pieru voi olla korkeinta taidetta asiayhteydestä riippuen. Kun Harry Potter lupautuu leffaan maatakseen ja piereskelläkseen, ristiriita on hervoton. Kun kaunis, liikuttava teos seisoo omilla jaloillaan paukkuakseen lisää, ehkä ristiriita on yhä hauskempi, tai ehkä pierut on jo perusteltu. Muistan piereskelleeni harmonisesti lapsena. Muistan peräti kaksi myöhempää skenaariota, joissa pieruille nauraminen olisi syventänyt suhteitani pitkällä tähtäimellä, mutta joissa pierut edustivat hyökkäävää läheisyyttä, johon reagoin jääkaudella. PRÖÖT naamaasi.