Tuorein sisältö

Synkin hetki

Ensi-ilta: 19.01.2018
Genre: Draama, Sota
Ikäraja: 12
Jari Tapani Peltonen

08.03.2018 klo 21.30 | Luettu: 2623 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Synkimmän hetken (Darkest Hour) arvo paljastuu, kun Iso-Britannian pääministeri Winston Churchill mainitaan seuraavan kerran - nyt arvostellaan Christopher Nolanin Dunkirk. Nolan esittää, että sadat tuhannet sotilaat piti evakuoida papparaisen jollalla, koska sakemannit iskivät kolmella lentsikalla. Ehkä viihdyttävän leffan tietty realismi laajensi tajuntaani, mutta kun Synkin hetki puhuu Dunkerquen evakuoinnista ihmetellen, eivätkö jenkit auta, Nolanin leffan muistelu saa kysymään, olisiko Hitler jäänyt kotiin, jos Länsi-Eurooppa olisi kimpassa investoinut neljään hävittäjään? Sotaleffat pyytävät käyttämään mielikuvitusta, mutta niiden velvollisuus on auttaa sitä: Dunkirkissä on harvinaisen paljon visuaalista tyhjää tilaa, joka tapaa tukea tarinoita surumielisistä pienistä konflikteista.

Ei Synkin hetki pätevämpi teos ole, se vain on helpompi niellä. On pari kiihottavaa posahdusta, suurpiirteistä sotastrategiaa ja poliittista painia. Churchill on kompromissi pääministeriksi, joten omakaan puolue ei tue häntä täysin. Yliluonnollisen visionäärinen mies tähtää toisen maailmansodan voittamiseen, mutta kollegoille rauhanneuvottelut ovat käypä vaihtoehto eritoten Dunkerquen vuoksi. Toki suurmies epäilee itseään kaavaan kuuluvassa vaiheessa, jossa pontevaa ylväyttä edeltää alakuloisuus. Leffa on asiallista propagandaa jälkipolville, joille alkoholismikin tekee legendaarisesta nallesta hunajaisemman.

Syy katsoa filkka on Gary Oldmanin kahdella Oscarilla palkittu suoritus. Mestarilliset meikit ja rohkeasti pompöösimäinen tärkeily luovat Churchillista elämää suuremman hahmon, jota seuraisin puskafarssissakin, kunhan hänellä on syitä kiehahtaa, laskelmoida, pitää mahtipontisia puheita ja anoa sympatiaa ihrasta pistävillä silmillä. Churchill ei ole Alfred Hitchcock, mutta näkökulmaa korostaakseni väitän, että Churchill ja elokuvan Hitchcock hilpeä meikkiplösö voitaisiin vaihtaa ja kumpikin teos koukuttaisi yhä - paitsi ehkä jos toivot oppivasi jotakin.

Ohjaaja Joe Wright osaa tehdä elokuvaa kirjoituskoneen naputtelustakin. Koettaessani keksiä vitsejä "naisten Oscar-gaalasta", oli hilpeää kokea välissä Wrightin aloitus, jossa vanhaan pääministeriin kyllästynyt yläluokan apinamiesorkesteri mylvii klassiseen "I do declare!!!" -tyyliin (samaa kamaa tarjosi viimeksi The Lost City of Z). Kritiikkiä on saanut naiivi ja melodramaattinen vaihe, jossa Churchill jalkautuu kuin johdatettuna rahvaan keskuuteen tunnelmia tutkimaan. Ryppyotsaisessa draamassa kohtaus pistäisi silmään, mutta Oldman ja Wright ovat määritelleet tyylin jälkiviisastelevan satumaiseksi, joten pidin kärjistystä liikuttavana. Kärkevyys on inhimillistä. Donald Trumpista kertova kohukirja Fire and Fury pohjautuu pitkälti Trumpin strategisen neuvonantajan haastatteluihin, joten kirja esittää neuvonantajan itsetietoisimpana pelaajana ja unohtaa usein korostaa hänen liittolaistensa määrää, koska "yksi kaikkia vastaan" on luontevan kärkevää kerrontaa; eikä se kirja edes ole kyseisen äijän puolella.

Churchillin vaimo ei ole niinkään näyttelijän tulkinta henkilöstä, kuin Se suurmiehen takaa löytyvä voimakastahtoinen maailmanhistorian tärkein brittirouva. Naisia edustaa myös herkkä sihteeri, joka oppii olemaan säpsähtelemättä juhlakalun sykähdellessä. Statisteja ovat tukevat miehetkin. Omankin Oscar-elokuvan saanut kuningas kyllä rekisteröityy persoonallisuutena, mutta Churchillin mahtava sössötys on vähällä haudata jopa sen, että kunkku kuulostaa Tarja Haloselta. Oldman on puoliksi vuoden paras näyttelijä ja puoliksi vuoden eniten näyttelevä, ja kumpikin on kiva juttu, kunhan yhtälöön ei kuulu Jari Halonen.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< The Big Sick... Jessica Jones - 2. k... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

62770

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova