Tuorein sisältö

Pan

Ensi-ilta: 09.10.2015
Genre: Fantasia, Lasten, Seikkailu
Ikäraja: 12
Jari Tapani Peltonen

10.10.2015 klo 22.00 | Luettu: 3852 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Keijujen massamurha on mainittu. Minulla oli hieman omaa kivaa surkean Peter Pan -esiosan Pan kanssa, sillä koetin ajatella, että se on jatkoa rakastamilleni Helinä-keiju-animaatioille. Miksei sen saagan Helinä ole klassinen tuittupää? Teoriani on nimenomaan se, että Helinä traumatisoituu menettäessään ystävänsä. Uusi leffa on tylsä, mutta kylmät väreet pyyhkäisivät ruhoni läpi, kun keijuksi väitettyjä valopalloja sohaistiin liekinheittimellä. Talvililja! Keiju-Maija! Eih!

Kimaltelevat tehosteet, yksityiskohtaiset asut ja lavasteet, ja parissa poikkeustapauksessa jopa näytteleminen ovat yritteliästä sorttia, mutta visio uupuu. Komitea on tilannut jonkun esiosan, jossa joku Peter, Liisa tai Putte Possu on legendojen ennustama sankari, joka murjottaa lopputaisteluun saakka. Kun itsemurhaa hautova käsikirjoittaja huokaisi, että pistetäänkö sekunti Helinää ja merenneitoja, minuutti krokotiilejä ja pidempään inkkareita ja piraatteja, studiopomo innostui, että hänkin on kuullut noista, vaikkei häntä paskaakaan kiinnosta! Vihreää valoa! Tälle teemme sitten jatkoa, jossa... ne samat asiat.

Peter Pan on rikas hahmo. Juhliiko satu lapsuutta, vai kertooko se lapsuuden lopusta? Peterin mukaan on nimetty syndrooma, jota Spielbergin Hook onnistui suosittelemaan. Varmin veto ison budjetin sähellykselle on se, että Peter esitetään aikuisia vastaan kapinoivana pojankoltiaisena. Anna Yksin kotona -elokuvien Kevinille kyky lentää ja se on siinä, pennut innostuvat. Rakettitiedettä! Sitä tämä näköjään on. Tämän leffan Peter on persoonaton puunaama, jota aikuiset tyrkkivät. Sitten muinainen ennustus toteutuu. Peteriä roikotetaan vihreän kankaan edessä, joten tehosteet tuhoavat pahikset. Loppu.

Se sopii, että tyhmän esiosan kapteeni Koukku on äideille suunnattu könsikäs, joka tahtoisi olla Indiana Jones, vaikka hänestä on tulossa tuhmeli. Studiopomona ottaisin häneltä paidan pois ja lisäisin leffaan temperamenttisen mutta sovintoseksiltä tuoksahtavan kurvikeijun isukeille. 150 miljoonan dollarin lastenelokuva tarvitsee särmää pitääkseen riittävän monet huoltajat hereillä, mutta oikea ratkaisu ei ole lapsellisuuden rajoittaminen. Kadonneet pojat jätetään vaihtopenkille. Kolmekymppinen Koukku auttaa Peteriä, kunnes on kolmekymppisen Tiikerinliljan vuoro taluttaa. Tiikerinlilja on Peterin tavoin puoliunessa. Koukkua näyttelevä Garrett Hedlund sentään on huvittavan kamala. Kukaan ei kertonut, millaisia tunnelmia tavoitella, mutta hän virnistelee lämpimikseen. Hän oli Tron: Perinnössä yhtä ontto kuin mm. Pacific Rimin ja Nälkäpelin jätkät, mutta nyt hän näyttelee.

Hugh Jackman on kapteeni Mustaparta, joka terrorisoi Mikä-Mikä-Maata ja kidnappaa orpoja orjatyövoimaksi. Hänellä on sama parta kuin Koukulla perinteisesti, hän peittelee vanhuuttaan peruukilla kuten Hookin Koukku ja hän yrittää hamstrata keijuhilsettä kuten Helinä-animaatioiden Koukku. Koukkua hänellä tai aidolla Koukulla ei ole. Jackman tekee parhaansa ja on mielenkiintoinen sekunteina, jotka vihjaavat, että teatraalisuus on teeskentelyä ja hahmo on salaisuuksien vyyhti. Paha hän on. Koska pahuus. Kun hänestä eroon päästään, Peter ja aito Koukku kikattavat yhä, että olemme varmaan ystäviä ikuisesti. Mikä voisi mennä vikaan? Se, että leffasta tulee yksi vuoden isoimmista flopeista?

Ohjaaja Joe Wrightin Pieni merenneito kuulosti lupaavalta idealta vuonna 2011. Sen piti olla pukudraamoista ja aistikkaasta aikuisten sadusta Hanna tunnetun herran seuraava työ. Käytännössä jättibudjetti, studiopomojen vaatimukset ja vihreä kangas tuhoavat Joen. Hän menettää otteen näyttelijöistä, tunnelmista ja merkityksistä. Energia kuluu muodollisesti pätevään kiiltokuvatoimintaan. Mieleen teoksesta jäävät 90-luvun tasoa edustavat animaatiolinnut (ovatko ne olevinaan vitsi?) ja se, että 3D-tauhka tulee "yli kuvasta" kömpelömmin kuin mm. hamsterijännärissä G-Force (kuvasuhde vaihdetaan samalla kun ylitys tapahtuu). Materiaalia voitaisiin jossain määrin dramatisoida rytmillä, joka sallii hahmojen ja tilanteiden hengittää, mutta leikkaajakin tuntuu vain tahtovan kotiin kaljalle; on vaikeaa seistä kyynisen tuotteen takana.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Yksin Marsissa... Crimson Peak... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova