Tuorein sisältö

Can You Ever Forgive Me?

Ensi-ilta: 15.07.2019
Genre: Draama
Ikäraja: 12
Jari Tapani Peltonen

17.07.2019 klo 00.30 | Luettu: 1545 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


Tarjoatko oluen, jos kerron, mitä Timo Koivusalo myönsi lehdistönäytöksen jälkeen? Parin kierroksen jälkeen kielenkantimet saattaisivat löystyä paljastamaan vaikkapa, mitä tapahtui, kun kuvailin Vesa-Matti Loiria homeiseksi päärynäksi. Kulttuurieliitin keskiössä tapahtuu aina!

Melissa McCarthy näyttelee Lee Israelia, joka on aito, alan väen tunnistama elämäkertakirjailija, jolle aihevalinnat eivät ole tuoneet miljoonia. Alkoholismi ja asenne tekevät muusta työskentelystä nihkeää. Siitä irtoaa satanen tai pari, kun hän myy tutkimusten aikana löytämänsä kirjeen. Ylipalkatut arvostavat sellaista mielen mättökebabia: kun kuolleen julkkiksen mutinat pistää kehyksiin, sehän on kuin olisit saanut sielunsirpaleen ikiomaksi tyhjiöösi hehkumaan. Hmm. Parannetulla jälkikirjoituksella kirje ilahduttaa idiootteja huntin enemmän? Ehkä kirjeet kannattaa kirjoittaa itse. Leetä on kehuttu siitä, kuinka hän osaa kadota aiheensa taakse.

Kirjebisnes toimii siten, että kirjakaupat maksavat satasia, koska pässi ketjun päässä maksaa tonneja. Missä vaiheessa murehditaan aitoustodistuksesta? Ehkä sitten, kun potista riittää jaettavaa todistelijoille. Lee hyödyntää mainettaan huijatessaan fania, mutta muutkin liikkeet ostavat. Ennen kiinnijäämistä aito täti ehti myydä satoja kirjeitä, joita ei taianomaisesti poistettu levityksestä: osaa on käsitelty historiallisina dokumentteina. Lee ei ole isoin ongelma. Häntä olisi mahdollista juhlia anarkistisena taiteilijana, ellei hän olisi myös varastanut kirjeitä ja korvannut niitä kopioilla.

Lee on ylpeä työstä, joka kelpaa, mutta manifestia hän ei haudo. Hän on kissan kanssa elävä viisikymppinen äkäpussi, jota potentiaalinen elämän nainen lakkasi sietämästä kauan sitten. Lee hankkii erilaisia kirjoituskoneita ja vanhentaa paperia, mutta ei MacGyver-montaaseissa, joten tunne siitä välittyy, että elämässä asiat vain johtavat toisiin. Vuokranmaksukyky on sivuseikka siihen nähden, että Lee löytää ystävän. Richard E. Grantin näyttelemä rupsahtanut hepsankeikkanarkkari Jack Hock on polttanut siltansa, joten kamut ovat toistensa viimeisiä korsia. Grantin ja McCarthyn vuorovaikutus on liikuttavaa harmonisina hetkinä ja eritoten, kun suorapuheisuuden takaa paljastuu syvempää hulluutta ja heikkoutta.

Kumpikin sai Oscar-ehdokkuuden. Grantin makea suoritus kiikkuu kehonkielestä nautiskelun ja kroonisen neuroottisuuden välillä. McCarthy on kehno koomikko, joka sai ensimmäisen ehdokkuutensa parhaista erikoistehosteista paskannettuaan käsienpesualtaaseen nykyistä läskimpänä, joten isoin saavutus on järkevän roolin löytäminen. Sivuosadraama on sujunut häneltä ennenkin. Aikaa saadessaan hän tekee jäykän hahmon ristiriidoista ehyitä ja vieläpä on aidosti hauska, kun tilaisuuksia tulee ilman älytöntä yrittämistä.

Leffa on uskottava, mutta huomautan, että tässä yhteydessä se on ominaisuus, jos ohimennen tuumaat, että faktoja on väritetty. Useimmat "tositarinat" ovat epämukavia keskustelunaiheita, kun pitää aina tuoda ilmi, ettet niele niitä purematta, vaikka tykkäisitkin. Sadut ovat totuus. Ne esittävät asiansa terävästi ja saat päättää, hyväksytkö ne. Siitä voisin kirjoittaa laajemminkin, kuinka julkkisten kirjeet ovat sama asia kuin mm. nimikirjoitusten metsästys, lööppilehdet ja valokuvaaminen tilanteissa, joissa kannattaisi elää. Ihmiset tarttuvat ahneesti onttoon illuusioon siitä, että jotakin huomionarvoista on tapahtunut ja asiaa pitää sitten värittää mielessään tai julkisesti. On mahdollista kertoa satu tytöstä, joka on päässyt puhumaan jollekin ***** Dannylle, jonka sadalla keikalla hän on käynyt seksuaali-identiteettinsä häiriöistä johtuen, mutta satu ei sanoisi lopuksi, että hyvin tehty, koska satua on hankala päättää ilman logiikkaa. Tuumin puutteellisin perusteluin, että Lee lähinnä koetti kertoa parempia satuja harhaisille; kato, kun musta tuntuu siltä.

Viiden tähden mestariteoksen Leestä väsäisi ehkä Charlie Kaufman, joka leffasta Adaptation - minun versioni päätellen olisi valmis syleilemään sitä satiirimaista tasoa, että totuutta parantelevasta huijarista kertova leffa voi totuutta parannellakin. Mutkaton, hahmovetoinen lähestymistapa toimii kivasti myös, jos ehkä muutaman sivuhahmon käsittelyssä on muodottomuutta. Katso leffa simppelisti Melissan ja Richardin hengailun vuoksi. Houreilla koetin maalata kuvaa ympäröivien teemojen rikkaudesta.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Vox Lux... Leijonakuningas (201... >

Keskustelut (1 viestiä)

Rumata

18.07.2019 klo 13.05

Olipa lapsellinen kirjoitus.

Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova