Roiston poika treenaa ninjaksi rystyset verillä. Isä satuilee olevansa ikivanha sotaherra, joka perusti perheen tavattuaan maagisen soturittaren sateenkaarimaasta. Kun isä lähettää pojan tappamaan, poika karkaa. Poika viettää vuosia normaalia elämää, mutta lopulta isä raahaa hänet takaisin kohtaamaan törmäävät legendat, jotka ovat totta.

Pienenkin budjetin mättöleffa voisi alkaa täsmälleen noin. Tässä tapauksessa tuossa on koko leffa, eli (sinänsä mutkikas) huipennus alkaa kun selittely loppuu. On rutosti takaumia, ja toisinaan tarinaa pitkittää pröystäily. Sankarin karkaaminen on taustatarinan tunteellinen ydin? Juu, leffa viittaa siihen. Myöhemmin hetki selitetään uudestaan. Sankarin isän ja äidin tapaamisen leffa sen sijaan näyttää, koska se on tilaisuus törsätä 10 miljoonaa taalaa wuxia-lentelyyn.

Isän maagiset renkaat toimivat erilailla kuin Sauronin sormus, mutta toivon seuraavan vertauksen kertovan jotain tyylistä. Sormuksen ritarit esittelee Sauronin uhkana, joka posahtaa loukattuaan pikkurillinsä. Mitä jos 1. takauma jäisi siihen? Entisen roiston sormus yritetään hajottaa kai periaatteellisista syistä. Vasta kun Boromir innostuu siitä, takauma vahvistaa sormuksen luonteen. Homma voisi toimia; ei kirja takaumalla ala. Mutta mitä jos leffa olisi täynnä muita takaumia, joissa Boromir potkaisee hobittia nuorena, mutta toisaalta pitää Aragornin tukan pois pytystä toogabileissä? Ymmärtäisit konfliktin, mutta fiilistelisitkö eeppisen seikkailun tahtiin?

Faijaa tulkitseva Tony Leung Chiu-Wai on sielukas jo montaasissa, joten roiston tasot on sisäistetty. Loputtomat takaumat perhe-elämän onnellisuudesta ja ongelmista ovat satunnaisessa järjestyksessä, joten alkuasetelma ei valmistu ja edistyskin profiloituu alustukseksi. Takaumia on kuin kahden aikatason tarinoissa, joissa polut johtavat yhteiseen oivallukseen, mutta kyse on "vain takaumista" eli tietoiskuista.

Simu Liun näyttelemä Shang-Chi koettaa esittäytyä (moi, täällä päähenkilö!) takaumien, toiminnan ja Marvel-viittausten välissä. Sain aluksi otteen ainakin Awkwafinasta, josta jo pidin. Hänen ja Liun hahmot aloittavat kahtena marjana, jotka pitävät hauskaa hanttihommissa. Awk tuppautuu väkisin seikkailuun. Kivasti hän ankkuroi fantasian arkeen huumorilla, mutta pian hänkin hautautuu muuhun, ja toisaalta ainoa hahmon ottama askel on niin epäuskottava, että leffa itsekin vitsailee siitä.

Asiallinen suorittajamies Liu on intoillut tästä aasianamerikkalaisesta spektaakkelista kuten afroamerikkalaiset kollegat Black Pantherista. Marvel tukee oksentamalla rahaa huimaan toimintaan, jossa on hirveitä histamiinejä ja semmoista kung fu'ta, että muut Marvel-sankarit tarvitsevat lisää dopingia pysyäkseen perässä. Varsinkin ruoskana toimivat taikarenkaat ovat tuotantosuunnittelun juhlaa. En epäile, etteikö kunnianhimo olisi vielä laajempaa. Toteutuksen aivopierujen myötä leffa vaikuttaa alustavan eeppistä draamaa, mutta väistelevän merkittäviä hetkiä tai niiden täyttä painoa. Alustaessaan leffa kaluaa ideat loppuun. Ei ole tilaa yllättyä.

Vanhan ajan romanttinen hömppä voi olla seksististä, mutta yksi aasianamerikkalaisten murhe on se, etteivät miehet saa olla seksuaalisia. Korvaisin täten puolet selityksistä sillä, että Awk huokailee Liun perään, kuten hän kerran melkein tekee, ja kuvailisin sitä painitermein "jobbaukseksi", eli tärkeän sankarin korostamiseksi. Awk on persoonallisuus, joka ei tarvitse juonihaarniskasoopaa vaikuttaakseen moniulotteiselta. Leffa kernaammin pulttaa mukaan Iron Man -trilogian mokien selittelyä ja tökerön lelumainoksen, kun varsinainen selittely alkaa loppua kesken.