Tuorein sisältö

Pieni merenneito (2023)

Ensi-ilta: 06.09.2023
Genre: Fantasia
Ikäraja: 9
Jari Tapani Peltonen

06.09.2023 klo 22.00 | Luettu: 4165 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


Onko tuo Sebastian-rapu, vai auringossa sulanut lasten kastelukannu, jonka Saatana on herättänyt henkiin? Kaikki Sebastianin repliikit se sävyttä sönköttää! Sebastian-videon ja vähän muuta nähtyäni päätin olla tukematta teatterikiertuetta.

Piirretty Pieni merenneito (1989) on ihmiskunnan merkittävin saavutus, tai ainakin suosikkini lähtien siitä, kun yhteiskuntaan on pitänyt kuulua oikeasti eikä teoriassa. Leffan symboliikka on niin rikasta, ettei ole ilmeistä, miksi kukakin fanittaa. Ariel on ihmisiin fiksoitunut satuolento, himohamstraaja ja nepotismiprinsessa, jolle kunkku säätää konserttiuraa. Evillä ethän sä tanssia voi, laulaa Ariel romuvarastossaan, haaveillen siitä, kuinka hän tahtoisi tutkia rannat nuo maailman. Niinpä hän vaihtaa alapäänsä.

Arielin kanssa voi haaveilla muiden hyväksynnästä (ujona, homona, mamuna, jne) ja/tai itsensä tai tilanteensa muuttamisesta (ihminenkin voi vaihtaa römpsöttimensä ja/tai maisemia; demoninsa voi kohdata, jos tapaat missata konserttisi; joku Ron Weasleyn näköinen tyttö saattaa toivoa täyttävänsä simpukat, jotta naapurin Hermanni jo huomaisi; ja ehkä muutkin kuin piirretyn tuottaja ja sanoittaja Howard Ashman haaveilevat jatkamisesta ihmisten kanssa, koska he tekevät kuolemaa). Käänteisesti leffa voi olla samaistuttavinta todellisuuspakoa, jos omaa romuvuorta keräävä fantasianörtti tahtoisi vaihtaa valtakuntaa Arielin kanssa.

Tuossa oli jännää ekstroverteille ja glorifioiduille keskustan äänestäjille. Introvertin taivas on kokonaisuus: kolmeakymmentä tulkintaa empaattisesti päällekkäin pyörittäessään sitä saattaa kokea jonkintasoisen yhteyden laajaan ihmiskuntaan ja jumaliin, joiden näkökulmasta universumissa on itua.

Piirretyistä parhaat eivät hukkaa sekuntiakaan. Jokainen kuva on harkittu. Se on jo illuusio, mutta joskus koen, että nämä kierrätykset polttavat vartin siihen, miten kivuliaasti kastelukannu-sebastianit ja mm. Kaunottaren ja hirviön tippaleipäkellopelit ontuvat. Kaunotar ja hirviö on kierrätyksistä paras tehdessään romanssista kypsemmän pääparin yhteisellä harrastuksella. Pieni merenneito ei ole romanssi ensisijaisesti, vaan rakkaus terävöittää sadun. Prinssi Eric ei tarvitse biisiä ja monologia siitä, kuinka hänkin aikoo tutkia rannat maailman. Lisäyksillä on taas sama taiteellinen arvo kuin kakulla, jonka aktivisti paiskasi Mona Lisan naamaan.

On tarkoitus katsoa yksityiskohtien ohi kunkin leffan sieluun. Kun klassikko pyörii päässäsi, on kidutusta todistaa, kuinka uusi versio mokaa runon jokaisen riimin. Piirretyssä Ariel piipahti pinnalla. Isi suuttui, noita kiinnostui, säännöt selvisivät - nyt mentiin. Kierrätys toimii samoin, paitsi ettei Ariel piipahda pinnalla. Lokki tulee selittämään haarukan/tinkeliharavan veden alle, mikä on absoluuttisesti järjetöntä. Isi suuttuu ja noita kiinnostuu jostakin. Näennäisen pienen muutoksen jälkeen kaikki rakentuu hiekalle.

No, mites ihonväri? Satuhahmon saa ajatella uusiksi. Mielenkiintoisin Pieni merenneito olisi tanskalainen tyttö tyyliin hän, josta Tanskalainen tyttö kertoo. Nostalgiarahastuksilla on omat reaaliteetit. Jos hyväksyn jonkun Disneyn Helinä-keijuksi, hän käyttää öisin persetukea samasta syystä kuin Elefanttimies niskatukea. Disneyn Arielin pitää osata laulaa ja symboloida viattomuutta ja vilkasta mieltä, jotta hän vaikuttaa viattomalta myydessään äänensä vilkkaasti. Halle Bailey on sitä. Hänen karismaansa kykenin keskittymään, vaikka hänetkin pistetään mm. painottamaan vääriä nuotteja ja sätkimään pyrstöllä kuin kaatumatautinen. Ongelma on Arielin latinofaija.

Latinokunkku Triton on laukonut seitsemän meren kaikkien mätimunien päälle. On aasialaista ja intialaista tytärtä. Ursula-noita on nyt Arielin täti, joten pappa tai japanilaisen teorian mukaan mummo pani mustekalaakin. Näin suvaitsevainen faija monikulttuurisesta suvusta ei enää symboloi kaikkia tuntemiamme tosielämän änkyröitä. Uusi Triton vihaa ihmisiä, koska ihminen tappoi Arielin äidin! Ihmisiä ihaileva Ariel on siis kuin juutalainen uusnatsi? Koko saatanan korttitalo kaatuu, kun valmis tarina tyritään ilman itsetietoisuuden häivähdystä.

Sebastian ei ole enää säveltäjä. Lokki syö kalaa. Silti Sebastian yrittää pitää Arielin meren alla laulamalla, että täällä meitä ei syödä. Laulun alkuperäinen kaari on se, että Sebastian vaikuttaa ansaitsevan Arielin huomion, mutta Ariel karkaa katsomaan patsasta. Uudessa versiossa Ariel laulaa itsekin, kunnes hän katoaa kuin pieru Saharaan. Emme tiedä minne. Kastelukannu katsoo kameraan ja mölisee taas kuin autistisin talonmies, joka on koskaan värvätty teatteriin sairasta sijaistamaan. Katsotaan nyt vaikka sivujuonta.

Jos kaikki fisut olisivat latinoja, Javier Bardem olisi erinomainen Triton, joten tunsin tahtomattani jotakin joskus. Melissa McCarthy narisee sietämättömästi Ursulana kuten kaikissa komediarooleissaan. Pidän kovasti Awkwafinasta, mutta räppäävänä lokkina hänkin on hirviö. Ericin näyttelijää en tarkista vielä sillä ansiolla, että hänen ja Arielin hengailua on kivutonta katsoa kuten Emmerdalea.

Lukisitko vielä tuhat sanaa otoksista, jotka ovat tunnistettavasti toistoa, vaikka ne ovat klassikkoon nähden liian pimeitä, hätäisiä, väärin rajattuja, vähäenergisiä, tms?

Jos pidän vuoden 1989 elokuvaa kaikkien aikojen parhaana asiana, arvostan käsityötä jossain määrin, joten miten tästä mielentilasta edetään tuoreempaan lausuntooni, jonka mukaan leffojen tekeminen kannattaa suosiolla jättää tekoälylle heti kun mahdollista? Näitä kierrätyksiä katsomalla.



STRIIMAA täältä:

Powered byJustWatch

V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Creed III... Air... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova