Tuorein sisältö

Leo

Ensi-ilta: 21.11.2023
Genre: Animaatio, Komedia, Musikaali
Ikäraja: 7
Jari Tapani Peltonen

29.11.2023 klo 23.45 | Luettu: 2318 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


Adam Sandler on nariseva lisko ja Bill Burr kärttyinen kilpikonna. Nyt he näyttelevät sellaisia. Leo ja Squirtle syntyivät maailmansotien jälkeen, mistä lähtien he ovat möllöttäneet ala-asteen terraariossa. Kun Leo saa tietää liskojen kuolevan 75-vuotiaina, hän kehittää tarpeen kävellä eteenpäin, mutta leffa harrastaakin luovuutta, eikä mene minnekään. Leon puhekyky paljastuu, joten hän ryhtyy neuvomaan lapsia, joiden stereotyyppiset murheet suomuinen sijaisvaari tuntee. Lajityyppi on: kreisikomedia? Musikaali?

Väiski Vemmelsääri voi tempaista moukarin taskusta, jota hänellä ei ole. Toy Story määritteli tietokoneanimaatiot jäykistelyiksi, joissa sääntöjä ei saa rikkoa alun jälkeen: edes ilmeet eivät saa venyä liikaa. Asiasta on päästy yli, ja visuaalisesti rohkeiden viritelmien kultakausi lienee vasta alussa, mutta Leo on huvittavasti omanlaisensa tapaus edustaessaan Toy Story -muovia kuvallisesti ja Väiskin anarkiaa ideoiltaan.

Leffa sijoittuu lähes normaaliin maailmaan, mutta eläimet salaavat puhekykynsä, laulaminen on yleistä (muttei pakollista tai säännöllistä) ja kerhoikäiset ihmislapset ovat mykkiä, mulkosilmäisiä Tasmanian tuholaisia. Se on status quo. Logiikka joustaa, mutta perustasolle palataan. Liikkuvat piirustukset lienevät hahmojen mielikuvitusta, mutta useimmat ylilyönnit kuten steppaavat kellot ovat totta: ne vain eivät vaikuta kenenkään normaaliin, samaistuttavaan todellisuudentajuun. Lapset pelkäävät, etteivät muut tykkää heistä, jne.

Kaikkiin ideoihin pyritään palaamaan vähintään kerran, joten veikkaan, että yksi esikuvista on Poutapilviä ja lihapullakuuroja. Se leffa kuulostaa alan luonnostelluimmalta aivopierulta, mutta se tekee töitä vakuuttaakseen tai puijatakseen, että kaikki on harkittua maailmanrakennusta. Mikään leffa ei ole samalla tasolla (tai tavoittele täsmälleen samaa), mutta kunnioitusta ansaitsee vähemmälläkin. Kahden typerän asian tekeminen yhdellä typerällä idealla on Shakespearea verrattuna yleisempään tasoon, jossa tekijät eivät ymmärrä kopioimiaan kliseitä.

Vaaravyöhykkeellä käymme, kun leffan pitäisi määritellä tarina. Alku on erinomaista ajatuksen virtaa, mutta sittenkö Leo vain vierailee kunkin oppilaan luona? Konflikti äkäisen sijaisopettajan kanssa alkaa epämääräisesti, sillä se on tämä maikka, jonka ansiosta Leo saa viettää viikonloput oppilaiden kanssa. Alussa Leo keksii hätävalheen, jonka mukaan vain tärkein lapsi kuulee hänet. Asiasta väännetään mielipahaa, koska jostakin on väännettävä.

Sivujuonet ovat simppelin sympaattisia, kun Leo tsemppaa joitakin hiomaan käytöstään ja kuitenkin kaikkia olemaan oma itsensä. Lapset tarvitsevat myös kuuntelijaa, mikä alleviivataan Aslanin hienovaraisuudella ("etsikää minut omasta maailmastanne"). On yhtä kärkeviä aikuisten vitsejä. Tekijät vaikuttavat nauttivan kaikesta, joten saumoja ja synteettisyyttä löytyy vain konfliktien käännekohdista.

Laulujen kankeuskin on pitkälti ominaisuus. Kyläyhteisön esittely on lähempänä puhelaulua kuin Broadwayn manifesteja: tyypit laulavat jos laulattaa, yhden "harjoitellun numeron" ollessa varakkaan äijän narsismia. Jos olemme herkästi adoptoimassa tunteellisen musikaalin elämän tarkoitukseksi, on kritisoitava korvamatojen puutetta ja sitä, ettei tärkeimpiä kohtia alleviivata musikaalienkaan keinoin. Se näkyy, että leffa etsii keinoa huipentua ja loppua, mutta loppuun asti leffa on hauska ja herttainen.



STRIIMAA täältä:

Powered byJustWatch

V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Infinity Pool... Rustin... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




V2.fi Tiktok
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova