Johan oli taas istunto.

Leonardo DiCaprio näyttelee hömelöä pommimiestä ja Teyana Taylor psykoottista nymfomaania. He ovat äärivasemmistolaisia terroristeja organisoidussa järjestössä. Historia tuntee niitä (katso mm. Baader Meinhof Komplex), mutta kun elämme vuotta 2025 ja tämä sijoittuu Yhdysvaltoihin, oletin tämän olevan vertaus lähitulevaisuuden räyhäporukasta, joka vastustaa viikon vielä pahentunutta nykymenoa.

On tilaa nähdä hyvät puolet vaikkapa siinä, kun ihmisiä vapautetaan leiriltä, mutta terroristit ovat mulkvisteja. Kiva. Selvinä päivinä ohjaaja Paul Thomas Anderson kertoo teräviä tarinoita kamalista ja kamalammista ihmisistä. Maailmantilanteessa, jossa jopa julkkikset vitsailevat pösöä ampuneen Luigin seksikkyydestä mutta tuomitsevat vavisten hölösuuta ampuneen Marion, tahdot alleviivata terroristi DiCaprion ja persikkaa jakelevan prinsessan luonnevirheet.

Sean Penn näyttelee julmaa ja jäyhää everstiä, joka on riittävän perverssi toimiakseen tarinan jokerina. Minkä tarinan? Jo otsikko korostaa tasapaksujen konfliktien joutavuutta. Tutustumme tähän maailmaan ja hahmoihin (tai emme oikeastaan) ja sitten tarina vasta alkaa! Se on tosi huono.

Tarpeettoman tyyris leffa virittelee mm. kohtauksen, jossa viranomaiset ratsaavat koko kaupungin. Sama tapahtui uutisissa joskus eilen, joten ratsia voi jäädä taustalle, kun DiCaprio pötkii pakoon - me ymmärrämme tämän. Saatamme ymmärtää vähemmän, jos valkoisten rasistien salainen kuppikerho sääntöineen paljastuu syyksi sille, miksi fiktiivinen maailma toimii kuten omamme, jossa samoilla rasisteilla on Fox News.

Leffa on täynnä uskomatonta ajanhukkaa useammasta laarista. Se, mikä itsestäänselvästi vaikuttaa kommentoivan aikaamme, supistuu vaiheittain henkilökohtaiseksi "moderniksi länkkäriksi", mutta ei siinä mielessä, että hahmojen ja heidän suhteidensa potentiaalista saataisiin puoliakaan irti.

Relaa, tämä on komedia. Se selittää sen, että kun tätä on katsottu tunti ja uskot taustapahviksi jääneen DiCaprion olevan mukana vain markkinoinnin vuoksi, hän ryhtyy ulisemaan. Hän ulisee teineille. Hän ulisee puhelimeen kollegalleen. On se hassua. Kun sketsi oli kestänyt noin tunnin, aloin sen nähdä: hahmo on ulisija.

Ja siis pommimies? No. Koetan esittää asiakokonaisuuden selkeästi, joten käytän esimerkkinä kärkevämpää käsitettä nimeltä konekiväärinunna. Heitä on nähty, mutta he ovat aina valinta. En ajattele heistä mitään, paitsi jos idea viedään pidemmälle - tai jos sillä ei tehdä mitään. Se ei ole odotusten rikkomista, satiiria tai mitään muuta kuin dementiaa tai teennäistä virnistelyä, jos jätät kesken konekiväärinunnien tyyliset ideat hukattuasi aikaa niiden esittelyyn. Vain omalla painollaan toimiva materiaali mahdollistaa ovelat poikkeamat kurssista.

Viimeisen tunnin aikana listasin ideat, jotka eivät takuulla johda mihinkään, ja olin noin 100% oikeassa. Tutkailin hieman tunnelmia netissä. Pitäisi kuulemma nauttia käytännön toteutuksesta mm. "hienon" autotakaa-ajon aikana, joten voi pahkeinen, kun tuijotin silloin teatterin kattoa, mikä on itselleni tärkeä rituaali näissä tilanteissa. Olennaisinta on mielestäni se, että kolmesta mainitusta hahmosta kuka tahansa voisi olla kiehtovan ristiriitainen päähenkilö tässä skenaariossa ja näyttelijän suoritus mukaanlaskien, mutta kukin heistä sysätään sivuun niin pitkäksi aikaa, etteivät edes heidän henkilökohtaiset tarpeensa tuo farssiin konkretiaa.