Elio-poika tahtoo vaihtaa planeettaa. Hän menetti vanhempansa, eikä hän löydä yhteyttä tätiinsä tai edes poikiin, jotka harrastavat radioita kuten hän. Hän anoo avaruusolentoja kaappaamaan itsensä. Se onnistuu. Nyt häntä luullaan Maan johtajaksi? Aina parempi. Kukaan ei käske häntä ratkaisemaan diplomaattista kriisiä, mutta hän viittaa, jottei tähtien sota pilaa meininkiä. Leffa edustaa piristävästi lapsen logiikkaa: Elio ei ole järin fiksu, mutta hän tarkoittaa hyvää ja tekee parhaansa, mikä joko toimii tai pahentaa asioita kuten lasten tempaukset usein.

Harkittua lienee sekin, että galaktinen senaatti näyttää videopeliltä: omaan silmääni eniten Astro Botilta. Kielimuuri selitetään, mutta väliä ei ole kuin tilttailevilla väreillä, monipuolisilla muotopuolilla ja vesipuistomaisilla huvituksilla, joista Elio nauttii varsinkin kaverin löydettyään.

Paha sotaherra murisee voimahaarniskassa. Hän ei ole mytologinen peto tyyliin Muumien Mörkö, vaan uhkaava kuin naapurin kaverin kihtinen faija. Muistellaan, millainen virhelaskelmointi saman firman avaruussotku Lightyear oli eritoten roistoa ajatellen, niin Elion simppelit, hassut, hyväntuuliset scifivitsit on helppo hyväksyä vietäriukkomaisesti. Örkkien fysiikka sallii särmikkyydenkin eli joku 4-vuotias yökkii.

Maapallo on eri asia. Varhainen alakulo selittää Elion, mutta hänen ja tädit ongelmat jäävät ilmoitusluonteisiksi. Vanhemmuuteen liittyvät huipentumat koin liikuttaviksi, mutta niitäkin voitaisiin alustaa osuvammin. Heikoin on myöhäinen vaihe, jossa leffa keksii satunnaisia ongelmia, jotta ihmiset ehtivät tehdä edes jotakin, koska nämä leffat tosiaan harvoin suosittelevat ydinkohderyhmälle katoamista tuntemattomaan. Käänteisessä mielessä kyseistä sivujuonta vastaisi se, jos Lilo & Stitchin suppea avaruusaluskohtaus inspiroisi Liloa muuttamaan Marsiin.

Asiaan liittyen: Pixarin ihmiset näyttävät hämmentävän keskinkertaisilta nyt, kun Hämähäkkiversumin kaltaiset modernit animaatiot ohjaavat huomion tekniikasta tyyliin. Tunneilmaisu palvelee tarvittaessa ja kaikki on sujuvaa verrattuna Spermageddoniin, mutta usein koin, että naamat ovat kumisia ja turvonneita ja että persoonallinen ryppy otsassa on kuin kynnellä muovailuvahaan vetäisty. Silmääni pahimmin pistäneet hetket on helppo toteuttaa paremmin tekoälyllä, mikä ei ole enää mielipide. Taiteelliset ansiot ovat hauskassa avaruusosiossa, eli: ihmiskuntaa ei osata suositella.

Epäpoliittinen lausuntoni kulissien takaisesta tilanteesta on se, että jos katson kolme leffaa ja pitäisi päätellä, mikä niistä on 2 vuotta myöhässä, koska se filmattiin kahteen kertaan, arvaukseni olisi Elio, koska leffa on lyhyt ja ideoiden välillä näkyvät saumat sakottavat silti sujuvuutta. Vuosikymmen on outo Pixarille. Koronavirus teki siitä epäselvää, onko ohjaajien henkilökohtaisten avautumisten kuten kuolleen isän irtoperseen kanssa hengailun, kaiju-tason menkkaränkän ja Call Me By Your Namen kalapuikkoversion tarkoitus tienata. Vuonna 2025 Pixaria edustaa ns. päinvastoin tv-sarja, josta sensuroitiin transhahmo, ja floppijätkä Elio, josta tehtiin miehisempi ja tasapaksumpi kuin alkuperäinen ohjaaja tahtoi. Valmiin leffan yksityiskohdat eivät pussilakanasettejä ansaitse, mutta sen katsoo.