Postmoderni on yksi sana, jolla on monta merkitystä, joten väittelyn sijaan on helpompi keksiä omia sanoja. Miten olisi post-suvakki. Postmoderni ei tarkoita ainakaan sitä, että modernista palattiin vanhaan, joten myöskään post-suvakki ei viittaa niihin tyyppeihin, jotka väittävät olleensa vihervasureita, kunnes he ryhtyivät natseiksi "järkisyistä". Ehkä post-suvakki on mielentila, jossa äärisuvakki on ymmärtänyt kaikki ongelmat ja hyväksynyt keinot ratkaista ne jo niin kauan sitten, että intohimo hokea itsestäänselvyyksiä on vähissä. Tai ehkä masennukselle on jo tarpeeksi sanoja.

Miesprofessori on väitetysti käyttäytynyt sopimattomasti naisoppilaan kanssa. Julia Roberts näyttelee toista professoria ja osapuolten ystävää. Se, miten Roberts reagoi, vaikuttaa relevantimmalta kuin se, mikä totuus on. Naisen ensimmäinen ajatus on melko selvästi "ei perkele, miksi minä", vaikka ja koska hän tietää, että on tarkoitus lohduttaa suosikkioppilasta kaiken feminismin voimalla. Mieskollega on selkeästi limainen kähmijä, mutta Roberts uskoi tämän olevan simppeli tilanne, jossa nuori mies tyytyy lääppimään häntä; kun on keski-iän kriisikin ja kaikkea.

Kollegaa näyttelee Andrew Garfield, jonka naama on yhtä sovelias jesuiittapapille kuin Saatanalle. Pian syytösten jälkeen hän lausuu Robertsille kaikki kliseet. Hän myöntää höhötellen, että ne ovat kliseitä, koska: kaikki tietävät, että kaikki tietävät, että kaikki ovat jo kuulleet kaiken tämän.

Saatanan Karvinen tietää senkin, ettei pitäisi järjestää itseään tilanteisiin, jonka jälkeen syytökset kuulostavat uskottavilta. Itse tarttuisin tähän. Jätkä mokasi. Hänet pitää canceloida varmuuden vuoksi - paitsi ehkä jos on muuttujia ja/tai hän on sydänystävä, joka katsoo silmiin kuin... Nermal. NILF. Ei pitäisi syyllistää uhria, mutta kukaan ei käskenyt uhria eli Robertsin hahmoa hengailemaan tällaisen lipevän, ulisevan ekstrovertin kanssa...

Oppilasta näyttelee Ayo Edebiri, joka Garfieldin tavoin henkii vaivatta älyä ja/tai viattomuutta jo The Bear -roolistaan päätellen. Viattomuutta hahmo tietenkin painottaa, kun hän anoo tukea Robertsilta. Edebiri alkaa jopa vaikuttaa nuoremmalta kuin alussa, jolloin hänen ja Garfieldin ikäero on turhan epämääräinen. Hänen seurassaan pitäisi olla oikea ihminen. Kuinka vaivalloista. Alussa nähdään myös Robertsin järjestämä sosiaalinen tilaisuus, jonka jälkeen Roberts toteaa kasuaalisti, ettei kukaan tällaisista kemuista pidä, joten leffa kävi järkeeni.

Leffa on kohdannut pääasiassa kritiikkiä. Tietämättä syitä tarkalleen vielä, painotan että samaistuin Robertsin hahmon yleisinhimilliseen turhautumiseen, mutta en koskaan kokenut, että kukaan hahmoista edustaa vetoavaa tai edes fiksua näkökulmaa. Asioita on tarkoitus ajatella omilla ehdoilla kuten maisemapönötysten aikana. Hoen nykyään, ettei se pönötys toimi, jos katsoja on jo ajatellut kaiken, mutta juuri sen tämä tosiaan vaikuttaa tiedostavan. Pikaiset viittaukset mm. yhteiskunnan todelliseen ja teoreettiseen kehitykseen ovat laimeaa manipulointia tai tunnelmaa huoltavia silmäniskuja riippuen siitä, lähtikö pyörä pyörimään.

Leffa on tavallaan kuin köyhän miehen Eyes Wide Shut. Molemmissa kyse on sivistyneistön teennäisestä korttitalosta, ja molemmissa jopa on outoa pimputusta, joka myy hämmentyneen päähenkilön takaraivossa kytevän ikävän, kylmän tunteen. Nyt pimputus ei viittaa orgiakultin pelkäämiseen, vaan keskeisin kokemani yhtäläisyys on se jännite, kun on tarkoitus nähdä aitoja, inhimillisiä ongelmia poseeraamisen ja kärjistysten takana. Molemmat leffat kuuluvat snobien tuntemaan lajityyppiin "pitkä ja tylsä eli tykkäsin". On kivaa joskus yhä saada ote siitä.