Animaatioiden mahdollisuudet muistetaan, joten kuvasto on jälleen kahelia ja kivaa, mutta jo alussa on selvää, että kokonaisuus on osasten summa tai vähemmän. Varhaisessa avainkohtauksessa entiset konnat yrittävät pidättää mysteeripahiksen, joka tavoittelee arvotavaraa. Kytät tietävät tilanteen. Ykkösen painolastista johtuen kuvernöörikin on sankarien puolella. Ja silti: kun sankarit ilmoittavat, että konna on napattu, yksi heistä pitelee sitä esinettä, joten heitäkin luullaan konniksi. Sitä luulisi, että kohtaus alleviivaa linnakundeihin kohdistuvat ennakkoluulot, mutta eipä oikeastaan. Nautitaan nyt kirjaimellisesta ihmisaallosta, joka vyöryy raivokkaasti. Nautin.

Herrat Susi, Hai, Piraija ja Käärme ja neiti Tarantula olivat parodiaa Ocean's 11 -tyyppisistä varkaista. Linnatuomion jälkeen he joutuvat turhaan hakemaan neljää työpaikkaa kuussa, joten suomalaisen version roisto olisi psykopaatti krottikala. Mainokset paljastivat jo, että uusi tyttöjengi yrittää pakottaa pääjengin pahoille teille. Mainittu kankea väärinkäsitys oli olevinaan osa tyttöjen juonta. He ehdottavat "viimeistä keikkaa".

Huumorin sävy on asetettu ihan hyvin. Ankkalinnamainen perusidea, jossa jokainen tärkeä hahmo on eläin ja muut ovat geneeristä muovia, tarkoittaa sitä, että eläimet ovat vähemmistö, jonka kaikki jäsenet ovat roistoja tavalla tai toisella, mutta muovi-ihmiset eivät edes ymmärrä katsovansa eläimiä, joten jos sitä on etsinyt yhteiskunnallista sanomaa mm. Zootropoliksesta, tämä menee parodiana. Tai ehkä kyse on pääpiirtein samasta asiasta. Signaalit menisivät luovasti solmuun myös, jos näytellyssä elokuvassa kylän ainoa ulkomaalainen mies uhkaisi puukolla sivuhahmoa, mutta sitten uhri ei tunnistaisi häntä irtoviiksien vuoksi - eikä kukaan muukaan epäilisi mitään, kun sama mies alkaakin teeskennellä naista. Siviilit ovat todennäköisemmin sokeita kuin rasisteja.

Mutta tietenkin: Punahilkka meni samaan källiin jo 1600-luvulla, ja nyt se vain esitetään ryöstö- eli heist-leffojen tyyliin. Kuvakerronta myy varhaiset keikat ja väitteet niiden suunnitelmallisuudesta lähes nokkelina, mutta käsikirjoitus on kankea. Käänteet ovat pakotettuja. Kun juoni menee avaruuteen, ryöstöteema ei unohdu, mutta se ja hahmovetoinen puoli kolisevat onttouttaan ja ylilyönnitkin jäävät tavoitteistaan, jos muistamme ensimmäisen Itse ilkimyksen samantapaisen lopun.

Himoitsin lisää alun vauhkoja hetkiä, jotka rukkaavat fiilispohjalta mutteria, joka määrittelee, onko tämä lähempänä kolmiulotteista vai maalauksellista tyyliä; perusleffaa vaiko surrealismia. Kun temppuilu hiipui juonen "vakavoituessa", huomioni viipyili kiusallisesti englanninkielisten äänien kuluneisuudessa. Katson kernaasti lisää komedienne Danielle Brooksia (Peacemaker, Minecraft), ja olen aktiivisesti yrittänyt nähdä lisää jokapaikanhöylä Awkwafinaa. Esimerkiksi heidän äänensä sopivat hienosti myös animaatiohahmoille, mutta ne ovat tarkalleen heidän ääniään - en tahtonut ajatella muuta kuin elokuvaa itseään, kun uusi timmi ja tuhma pantteri kuulosti Brooksilta, mutta saatoin huomioida, että ääni sopisi myös vieressä seisovalle muhkealle ja hömelölle villisialle. Uuden Super Marion katsoin tarkoituksella suomeksi.