Archspire : Too Fast to Die
Mitä ihmettä korvani kuulevatkaan?
Kysymys pomppaa mieleen sillä siunaamalla hetkellä, kun Archspire vapauttaa villinä kuohuvan energiansa eetteriin. "Too Fast to Die" on matka äärimmäisyyksiin, jossa nopea viritetään vieläkin nopeammaksi ja raskas taotaan entistäkin raskaammaksi. Kurttuotsaisuuteen ei siltikään sorruta, sillä brutaaliuden seasta pilkahtelee myös annos huumoria: se näkyy musiikkivideoissa ja jopa koomisia piirteitä saavan vauhdikkuuden muodossa. Tältä DragonForce kuulostaisi, jos sen ylinopeusmetalli kuorrutettaisiin death metalin ronskilla soundimaailmalla.
Vauhti ja raskaus ovat korostetusti valokeilassa. Rumputulitus nakuttaa kuin konekivääri, kitarasoolot pomppaavat hetkessä valonnopeuteen ja kitaran kielillä juoksutetaan sormia sellaisella kiihkeydellä, että otelaudasta nousee savua. Ripeä etenemisvauhti kuuluu erityisesti vokalisoinnissa. Sanatykittäjä Oliver Rae Aleron sylkee tekstiä pihalle kuin ylikierroksilla käyvä räppäri, joka sai kaltaiseni Archspire-ummikon ensi alkuun hihittelemään. Mutta vain hetkeksi, sillä nopeasti virnistely vaihtuu hyväksyvään myhäilyyn. Kun miehen pikaräppiä ja ärinää yhdistävään ulosantiin tottuu, ei sitä voi kuin rakastaa. Kuolonmetallissa on liikaa bändejä, joiden vokalistit eivät edes pyri pysymään muiden instrumenttien mukana.
Turboahdetusta paahtamisesta huolimatta Too Fast to Die soi hyvässä tasapainossa. Archspire ei ole yhden tempun metalliryhmä. Paikoitellen eteneminen katkaistaan kuin seinään murskaavilla kitarariffeillä, toisaalla taas karun äänimaiseman keskeltä kaikuu rujon kauniita sävelmiä. Parhaiten eri sävyt kanavoituvat kappaleeseen Red Goliath, joka on todellinen taidonnäyte yhtyeen kyvyistä luoda äärimetallia. Varsinkin biisin kauniisti soivat kitaramelodiat viiltävät niin syvältä, ettei kylmiä väreitä voi välttää. Sähäkämpi lähestymistapa taasen on iskevimmillään vedossa Carrion Ladder, jonka rumputulivokalisointi kaikuu ilmoille kuin jonkin ulkoavaruuden rodun kiihkeä sodanjulistus. Vastaavia, voimakkaita mielikuvia ja sykähdyttäviä hetkiä on tarjolla pitkin matkaa.
Archspiren tekninen kuolonmetalli on musiikkia, joka olisi helppo pistää pilalle. Yhtyeen viljelemä äärimmäisyys voisi herkästi puuduttaa ja muuttua itseään toistavaksi äänimassaksi, josta mikään ei erotu edukseen. Tietyissä kohdin tämä riski realisoituu, mikä on todettavissa vaikkapa albumin nimikkobiisissä. Meno on kyllä viihdyttävää ja mukaansatempaavaa, mutta erityisen mieleenpainuvaa tiluttelu ei ole. Kyseessä on kuitenkin pieni särö, sillä ongelmat väistellään taidokkaasti. Ensinnäkin albumi säilyttää vetovoimansa maltillisen kestonsa ansiosta, sillä 40-minuuttisen matkan aikana mielenkiinto pysyy yllä muutamista heikommista hetkistä huolimatta. Lisäksi tuotannollisesti tehdään oikeita ratkaisuja. Rosoja on riittävästi uskottavan kuolonmetallialbumin tarpeisiin, mutta soundissa on silti selkeyttä, jonka ansiosta soittimet erottuvat toisistaan ja soivat kirkkaina. Heikompaakin materiaalia kuuntelee mielellään, kun se kuulostaa näin hyvältä ja siinä on riittävästi munaa.
Yhtyeen tyylitajua on pakko ihailla. Tekninen taituruus, raskaan ilmaisun eri sävyjen hyödyntäminen sekä ripaus veijarimaista päättömyyttä palvelevat saumattomasti sävellyksiä. Ymmärrys äärimetallista ja sen luonteesta leimaa kaikkea tekemistä. Jälkikäteen en lainkaan ihmettele bändin päätöstä julkaista tuorein täyspitkä omakustanteena, sillä ratkaisun tuoma vapaus hyödynnetään upeasti. Too Fast to Die on kuin matka kiihdytysauton kyydissä, jossa ei ole jarruja saatikka turvavöitä. Siitäkin huolimatta vauhdin hurma on niin huumaavaa ja koukuttavaa, ettei kyydissä osaa edes pelätä.
Kysymys pomppaa mieleen sillä siunaamalla hetkellä, kun Archspire vapauttaa villinä kuohuvan energiansa eetteriin. "Too Fast to Die" on matka äärimmäisyyksiin, jossa nopea viritetään vieläkin nopeammaksi ja raskas taotaan entistäkin raskaammaksi. Kurttuotsaisuuteen ei siltikään sorruta, sillä brutaaliuden seasta pilkahtelee myös annos huumoria: se näkyy musiikkivideoissa ja jopa koomisia piirteitä saavan vauhdikkuuden muodossa. Tältä DragonForce kuulostaisi, jos sen ylinopeusmetalli kuorrutettaisiin death metalin ronskilla soundimaailmalla.
Vauhti ja raskaus ovat korostetusti valokeilassa. Rumputulitus nakuttaa kuin konekivääri, kitarasoolot pomppaavat hetkessä valonnopeuteen ja kitaran kielillä juoksutetaan sormia sellaisella kiihkeydellä, että otelaudasta nousee savua. Ripeä etenemisvauhti kuuluu erityisesti vokalisoinnissa. Sanatykittäjä Oliver Rae Aleron sylkee tekstiä pihalle kuin ylikierroksilla käyvä räppäri, joka sai kaltaiseni Archspire-ummikon ensi alkuun hihittelemään. Mutta vain hetkeksi, sillä nopeasti virnistely vaihtuu hyväksyvään myhäilyyn. Kun miehen pikaräppiä ja ärinää yhdistävään ulosantiin tottuu, ei sitä voi kuin rakastaa. Kuolonmetallissa on liikaa bändejä, joiden vokalistit eivät edes pyri pysymään muiden instrumenttien mukana.
Turboahdetusta paahtamisesta huolimatta Too Fast to Die soi hyvässä tasapainossa. Archspire ei ole yhden tempun metalliryhmä. Paikoitellen eteneminen katkaistaan kuin seinään murskaavilla kitarariffeillä, toisaalla taas karun äänimaiseman keskeltä kaikuu rujon kauniita sävelmiä. Parhaiten eri sävyt kanavoituvat kappaleeseen Red Goliath, joka on todellinen taidonnäyte yhtyeen kyvyistä luoda äärimetallia. Varsinkin biisin kauniisti soivat kitaramelodiat viiltävät niin syvältä, ettei kylmiä väreitä voi välttää. Sähäkämpi lähestymistapa taasen on iskevimmillään vedossa Carrion Ladder, jonka rumputulivokalisointi kaikuu ilmoille kuin jonkin ulkoavaruuden rodun kiihkeä sodanjulistus. Vastaavia, voimakkaita mielikuvia ja sykähdyttäviä hetkiä on tarjolla pitkin matkaa.
Archspiren tekninen kuolonmetalli on musiikkia, joka olisi helppo pistää pilalle. Yhtyeen viljelemä äärimmäisyys voisi herkästi puuduttaa ja muuttua itseään toistavaksi äänimassaksi, josta mikään ei erotu edukseen. Tietyissä kohdin tämä riski realisoituu, mikä on todettavissa vaikkapa albumin nimikkobiisissä. Meno on kyllä viihdyttävää ja mukaansatempaavaa, mutta erityisen mieleenpainuvaa tiluttelu ei ole. Kyseessä on kuitenkin pieni särö, sillä ongelmat väistellään taidokkaasti. Ensinnäkin albumi säilyttää vetovoimansa maltillisen kestonsa ansiosta, sillä 40-minuuttisen matkan aikana mielenkiinto pysyy yllä muutamista heikommista hetkistä huolimatta. Lisäksi tuotannollisesti tehdään oikeita ratkaisuja. Rosoja on riittävästi uskottavan kuolonmetallialbumin tarpeisiin, mutta soundissa on silti selkeyttä, jonka ansiosta soittimet erottuvat toisistaan ja soivat kirkkaina. Heikompaakin materiaalia kuuntelee mielellään, kun se kuulostaa näin hyvältä ja siinä on riittävästi munaa.
Yhtyeen tyylitajua on pakko ihailla. Tekninen taituruus, raskaan ilmaisun eri sävyjen hyödyntäminen sekä ripaus veijarimaista päättömyyttä palvelevat saumattomasti sävellyksiä. Ymmärrys äärimetallista ja sen luonteesta leimaa kaikkea tekemistä. Jälkikäteen en lainkaan ihmettele bändin päätöstä julkaista tuorein täyspitkä omakustanteena, sillä ratkaisun tuoma vapaus hyödynnetään upeasti. Too Fast to Die on kuin matka kiihdytysauton kyydissä, jossa ei ole jarruja saatikka turvavöitä. Siitäkin huolimatta vauhdin hurma on niin huumaavaa ja koukuttavaa, ettei kyydissä osaa edes pelätä.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti