Jos selittäisin miksi juuri minä tykkään elokuvaohjaaja Federico Fellinin itseriittoisesta hourailusta 8½ tuntisin itseni kampuksen baskerihipiksi, jonka on ihan pakko artikuloida pilveä pössytteleville boheemeille ystävilleen, kuinka hänkin hoksasi asioita. Protestina heitä kohtaan, joiden mielestä aivopieru voi olla yksi merkittävimmistä teoksista elokuvahistoriassa, ilmaisen vain negatiivisen mielipiteeni: on aina paheksuttavaa, kun taiteilija käyttää taidettaan itkeäkseen kuinka vaikeaa sen tekeminen on. 8½:n musikaaliversio Nine ei ole henkilökohtainen tilitys, mutta se on uusi versio mestariteoksesta. Tiedämme kumpi on pienempi paha.

Aikamme legenda Daniel Day-Lewis näyttelee italialaista elokuvaohjaajaa Guido Continia, joka on valmistelemassa yhdeksättään. Tuotanto on käynnissä. Käsikirjoitusta ei ole riviäkään. Aikanaan suositun auteurin edelliset pari floppasivat. Nyt luova jumiutuminen ja keski-iän kriisi saavat äijästä ylivallan. Guido yrittää löytää itsensä ennen kuvauksia, muttei ehdi käsitellä kunnolla edes naissuhteitaan. Pukkiparalla on pyörityksessä erikseen vaimo, rakastajatar, muusa ja yhden illan hoito. Tajunnassa vaikuttavat myös äiti ja poikasena nähty povipommi. Guidon mielenmaisemia maalataan käyttäen mimmejä ja musikaalinumeroita. Marion Cotillard, Penélope Cruz, Nicole Kidman, Judi Dench, Sophia Loren, Kate Hudson ja pop-tähti Fergie ovat miau lauma diivoja.

Lehva on armottomasti tyhmennetty versio alkuperäisestä. Guido on hieman sekaisin.... tosi ja kuviteltu yhdistyvät? Musikaalissa musikaalinumerot vääntävät rautalangasta, että tuo on sitä uneksimista. Laulamaan ei purskahdeta yllättäen, vaan selkeästi teatterimaiset numerot tapahtuvat omilla areenoillaan ja usein varsinaisia tapahtumia leikataan niiden kanssa limittäin. Kappaleet eivät ole omaperäisiä tai elämää suurempia, vaan erittäin kelvollisia. Tämä on ns. kypsää, aikuisille suunnattua musikaalitaidetta. Tunsin itseni kravattikaulaksi silinteripääksi. Ei sillä, etteivätkö numerot olisi viihdyttäviä. Suurin osa elokuvasta on, mutta sen on myös pakko olla. Tämä oli kritiikkiä ja kehu.

Katsokaas kun, tarinaa tuskin on havaittavissa. Lähinnä Guidon aviokriisi jää mieleen, sillä sivujuoni menee jonnekin. Moni kohtaus on olemassa vain koska. Keneltä riittää hyvää tahtoa pohtia elokuvan merkityksiä, kun se ei uniikkia elokuvataidetta ole, vaan vanhan toistoa? Mikäli elokuva sekunniksi pysähtyy, heti tekee mieli katsoa kelloa: mitään ei ole saavutettu. Siispä, ellei tämä olisi erinomaisesti näytelty, seksikäs, vauhdikas ja svengaava, tämä olisi katastrofi. Ohjaaja Rob Marshallin Chicago on reippaasti tätä onnistuneempi, mutta ennen muuta tarinansa ansiosta. Maanisdepressiivinen keski-iän kriisi kuulostaa oivalta aiheelta musikaalille, mutta Guido jää etäiseksi, koska teos kopioi aivan erilaista elokuvaa.

Kykyihinsä nähden Day-Lewis on väärässä roolissa. Silti ajattelin ostaa tämän Blu-raylla jotta näen kuinka Day-Lewis muuttuu levyä vaihtamalla likaisesta viiksivallusta (There Will Be Blood) italialaista aksenttia vääntäväksi orvoksi mammanpojaksi, joka kaiken saavutettuaan ja kaikkia pantuaankaan ei tiedä missä mennään. Vahvoja suorituksia tekevät naisetkin, erityisesti Cotillard pikkuvaimona ja Cruz rakastajattarena, vaikka häntä jenkkityyliin lähinnä seksisymbolina käytetään. Hauskaa on, kun Denchinkin on pakko vaihtaa vakioilmeitään laulaessaan.

Nine on pohjimmiltaan imbesilli yritys tehdä teennäisten elitistien kultapalasta hömppää, josta uusrikkaat oopperasnobit tajuavat jotakin. Toteutus on niin vahvaa kautta linjan, että vastoin järjen ja sydämen toiveita ainakin silmäni ja korvani viihtyivät erinomaisesti.