Tuorein sisältö

V2.fi pelasi: Doom Eternal: The Ancient Gods - Part Two

Matias Puro

25.03.2021 klo 12.00 | Luettu: 735 kertaa | Teksti: Matias Puro

Jäähyväiset aseille
Id Softwaren Doom on ollut viime vuosikymmenen valopilkku. Räiskintägenren ytimeen pureutunut pelisarja uudistui upealla tavalla, muistuttaen pelaajia siitä miltä adrenaliinintäytteinen verihurmos voi parhaimmillaan tuntua. Hieman kompuroiva, mutta edelleen erinomainen jatko-osa Doom Eternal (arvio 4/5) jatkoi tarinaa tärvellyllä Telluksella. Maapallo pelastettiin, mutta jotakin jäi sankarin hampaankoloon: vaitonainen Doom Slayer päätti lähteä kostoretkelle ikiaikaisia jumalia vastaan. The Ancient Godsin ensimmäinessä osassa (arvio 4/5) valmisteltiin lopullista koitosta helvetin ja taivaan joukkojen välille, ja nyt on aika lähteä viimeiseen taistoon!

Revi ja runtele vielä kerran



Minulle tuli jopa hieman yllätyksenä, miten lopullista tarinaa The Ancient Gods kertoo. Kun lisäosan trailerit mainostavat tulevaa taistelua “viimeisenä yhteenottona”, mainospuheet kannattaa ottaa tosissaan: The Ancient Gods taputtelee tarinan sen verran kasaan, että Doom Slayerin tarinan voisi päättää tähän lukuun jopa lopullisesti. On toki selvää että jatkoa pukkaa, jos myyntiluvut vain niin määräävät, mutta peliin kannattaa silti suhtautua päätösosana. Nyt mennään, vielä kerran, viimeiseen mieheen ja ammukseen asti. Siksi onkin niin perhanan turhauttavaa, että Doom lässähtää juuri finaalissa.


Kompurointi ei tule suoranaisena yllätyksenä. Jo Doom Eternal oli heikompi versio Doomista, ja The Ancient Gods - Part One oli turboahdettu Doom Eternal, ongelmineen kaikkineen. The Ancient Gods - Part Two jatkaa samalla radalla, turboahtaen Part Onen ominaisuuksia tappiin saakka. Lopputuloksena on totaalisen överiksi menevä ja omaan monimutkaisuuteensa kaatuva räiskintä, joka yrittää erottua kaikilla väärillä tavoilla. Jos uudistukset sivuutetaan, The Ancient Gods - Part Two toimii siinä missä aiemmatkin osat: vauhdikas toiminta ja naapurien kattolaastit irti tärisyttävä soundtrack iskee kuin adrenaliinipiikki selkäytimeen, eikä yksikään ihmiskuntaa riivaava demoni säästy runtelulta. Mutta kun…

… Kaikkea on ihan liikaa


The Ancient Gods - Part Two’ssa on kaikkea ihan liikaa. Esimerkiksi suurinta eroa haetaan uusilla vihollisvariaatioilla, mutta variaatiot ovat lähinnä turhauttavia. Sekä piskuisista impeistä että massiivista baroneista on nyt panssaroituja versioita, joiden peittoaminen vaatii tietyn aseen käyttämistä. Suojan takaa ruikkivista rivisotilaistakin on vahvempaa varianttia. Mukana on myös sekä kirouksen langettavia että kirkuvia hirviöitä, jotka joko buffaavat muita hirviöitä tai rajoittavat pelaajan liikkumista. Käytännössä kaikki uudet hirviöt joko hidastavat tai rajoittavat jollakin tapaa pelaajaa, sekä täyttävät jo entuudestaan täyteen ahdettuja areenoita.


Turhan monimutkainen toiminta esimerkillistyy vihollisbuffauksissa: tässä vaiheessa pelistä löytyy jo viisi erilaista buffausta, joista jokainen vaatii erilaisen lähestymisen. Jos buffattu vihollinen välkehtii sinisenä, hänet on vallannut aave joka täytyy tuhota monsterimätön jälkeen tietyllä aseella. Jos hirviö hehkuukin punaisena, lähistöllä on kaikkia pahiksia voimistava archvile-hirviö. Violettina hohkaavaa mörköä taas vahvistaa lähialueella kirkuva kalma, mutta keltaisenvihreänä kiiltävä kauhu on “muuten vain” vahvistettu. Emopelissä oli toki myös omanlaistaan punaista hehkua aiheuttava “buff totem”. Näiden buffausten lisäksi pelissä on myös useampia variaatioita samoista hirviöistä.

Jos räiskintäpeli sisältää jo näin monta eri buffaustapaa variaation luomiseksi, olisi ehkä järkevämpää ottaa paussia kunnes keksii oikeasti uusia mekaniikkoja. Tällaisenaan Ancient Gods - Part Two tuntuu lähinnä tekohengitykseltä. Doom Eternal on suunniteltu niin nopeatempoiseksi peliksi, että muuttujien kasvaessa aivot eivät enää pysy mukana: lopputuloksena on sekamelskainen värihelvetti, missä pienelle areenalle on tungettu aivan liian monta vihollista, joista jokainen vaatii tiettyä, spesifiä teilaamistapaa.


Muut uudistukset toimivat onneksi edes vähän paremmin. Hyppelyosuuksissa voi nyt käyttää myös haulikon heittokoukkua, ja taisteluiden resurssikeräys helpottuu uudella Sentinel hammerilla. Massiivinen moukari tainnuttaa lähiympäristön vihollisia ja lisää mörmelöistä irtoavia resursseja. Vähän turhankin koomisista efekteistä huolimatta moukari on hauska lisä, joka auttaa rytmittämään sekavaa toimintaa.

Au revoir, rämäpää


Tässä vaiheessa on pakko myöntää, että tappelua on nähty muutenkin tarpeeksi. Doom Eternal oli sen verran pitkä peli, että viimeisiä taisteluita hinkattiin jo vähäisillä motivaatioilla, eikä välissä ole ehtinyt syntyä tarpeeksi pitkää paussia. Doom on niin hyvin tehty räiskintäpeli, kuin räiskintäpeli vain voi olla, mutta Doom on vain räiskintäpeli: jos pelissä ei ole juuri muuta painopistettä kuin juokseminen ja ampuminen, jossakin vaiheessa on juostu ja ammuttu tarpeeksi.


Väsymistä ei helpota The Ancient Godsin antiklimaattinen tarina. Välivideot herättelevät fiilistä lopullisesta totaalisodasta helvetin ja taivaan joukkojen välillä, mutta tämä suuruus ei suoranaisesti välity pelattaviin osuuksiin. Ihan tyylikästä toiminta silti on, mutta jotakin vavisuttavampaakin olisi voinut löytyä.

Kaikkine ongelmineenkin The Ancient Gods - Part Two on ihan pelattavaa kamaa, erityisesti pelisarjan faneille. Ongelmat vain paistavat läpi pahasti, koska sarjan emopelit olivat niin laadukkaasti toteutettuja. Jos tämä todella on Doom Slayerin finaali, jätän helvetindemoneja kurittavalle sankarille lämpimät jäähyväiset; jos jatkoa kuitenkin joskus seuraa, toivon että Id Softwaren kaverit viettävät yhden jos toisenkin hetken suunnittelupöydän äärellä, ennen kuin palaamme mätkimään manalan asukkeja. Toistaiseksi on nyt revitty ja runneltu, kunnes mitään ei ole jätetty jäljelle.


V2.fi | Matias Puro
< V2.fi testasi: Razer... V2.fin Virallinen Tä... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




V2.fi Instagramissa
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova