Tuorein sisältö

V2.fi pelasi: B.I.O.T.A. (PC)

Jarkko Rotstén

28.04.2022 klo 17.00 | Luettu: 1065 kertaa | Teksti: Jarkko Rotstén

Rickmetroidvaniagerous
Peliretroilu on nyt suositumpaa kuin ehkä ikinä? Moni meistä on varmasti törmännyt kuitenkin siihen karuun faktaan, että lapsuuden ehdottomat suosikkipelit eivät olekaan kestäneet aikaa erityisen hyvin. Pelit ovat kuitenkin kehittyneet monella saralla koko lailla älyttömästi kuluneiden vuosikymmenten myötä. On kuitenkin koko joukko sellaisiakin pelivanhuksia, joiden pariin kelpaa palata edelleen, eikä tarvitse edes laittaa hampaita irveen nauttiakseen. Metroid- ja Castlevania-pelisarjat kuuluvat ehdottomasti tähän sakkiin. B.I.O.T.A. -peliä kuvaillaankin pelintekijöiden toimesta tutulla metroidvania-termillä. Tekisi tosin mieleni ympätä tähän lisäksi jotenkin legendaarinen äkkikuolematasoloikkapeli Rick Dangerous.


Kaikilla meistä (boomereista) lienee omat kultaisimmat muistonsa 80- ja 90-luvun peleistä ja laitteista. Koska yhteistä tuon ajan peleille olivat lähinnä ne isot pikselit, pyrkiikin B.I.O.T.A. miellyttämään mahdollisimman montaa koulukuntaa tarjoamalla peräti 54 erilaista neliväristä palettivaihtoehtoa. Vanhalla PC:llä pelannut valitsee varmasti mielellään CGA-värityksen, Gameboyta aikoinaan kurittanut löytää silmäänsä miellyttävän vihertävän vaihtoehdon jne. Hieman nykyaikaisempaa retrohehkutusta edustaa synthwave-henkisempi, ihanan violetti paletti. Simppeliä grafiikkaa voi ehostaa lisäksi tunnelmallisella CRT-monitoriefektillä, joka mallintaa näytölle putkimonitorin kuvan epäpuhtauksia. Tyylillisesti nelivärinen grafiikka on erittäin ehtaa tavaraa, mutta totuuden nimissä on kyllä todettava, että välillä vähäisistä väreistä on hieman hankala tulkita kenttää.

Kun pikselit olivat vielä suuria


Termi synthwave kun tuli jo tuossa mainittua, niin lienee syytä mainita myös pelin musiikki, josta vastaa JPEG-niminen artisti. Tarjolla on sinänsä varsin makoisaa chiptunea ja synthwavea. Jäin kuitenkin kaipaamaan vieläkin autenttisempaa 8-bitteilyä, koska pelin muut osa-alueet grafiikan ja ääniefektien osalta ovat kuitenkin ehtaa piipitystä. Olisipa pelin musiikeissakin mahdollisuus valita haluamansa, kuten värimaailmassa: PC-piipperi, Gameboyn äänipiiri, träkkeri ja mitä näitä nyt on. Tällaisenaan hiukan wannabe-retroksi jäävä musiikki aiheuttaa nykyaikaisuudessaan pienen särön pelin fiilikseen. Osa pelaajista näkyy kyllä nauttivan soundtrackista täydellä sydämellä, eikä musiikin laadussa sinänsä valittamista olekaan.


Pelihahmon ohjastaminen pad-ohjaimella on vähintäänkin sujuvaa. Koko testijakson aikana ei tapahtunut sellaista kuolemaa, joka olisi johtunut mistään muusta kuin omasta tyrinnästäni. Tästä päästäänkin oikeastaan siihen, miksi olen pitkän pelaajaurani aikana läpäissyt tasan yhden tasohyppelypelin (James Pond 2: Robocod Amigalla). Minulla ei ole koskaan diagnosoitu virallisesti tarkkaavaisuushäiriötä, mutta joskus minun on toden totta aika vaikea keskittyä. B.I.O.T.A. ei ole välttämättä älyttömän vaikea peli, mutta se vaatii alituista keskittymistä ja tilanteen nopeaa arviointia. Todella usein äkkikuolema tapahtuu ihan vain siksi, ettei malttanut miettiä seuraavaa liikettään sitä muutamaa sekunnin kymmenystä. Saiko tämä minut useampaan kertaan raivon partaalle? Kyllä. Moitinko peliä tästä? En varsinaisesti, sillä se todellakin kuuluu genreen.

Save, die, load, repeat


Sen verran peli nyökkää tähän päivään, että vaikka “game over” mojahtaa ruudulle, voi edellisestä tallennuspaikasta luonnollisesti jatkaa. Kentissä on jokusia automaattisiakin tallennuspaikkoja, mutta myös manuaalisesti pelin pystyy yleensä tallentamaan, kunhan vain ruudulla ei ole samaan aikaan vihollisia. Myönnettäköön, että tallennusnappia tuli kieltämättä kulutettua aika tavalla. Energiapalkkia tallennuksen lataaminen ei tietenkään täydennä, joten lienee syytä käyttää harkintaa, haluaako pelin tallentaa henkitoreissaan.


Pelin päähenkilöinä toimii kahdeksan hieman erityyppistä palkkasoturia. Näiden pelilliset ominaisuudet eroavat keskenään lähinnä asearsenaalin puolesta. Omaan makuun tarkkuskiväärillä varustettu hahmo tuntui pätevimmältä. Konekiväärillä varustetun jannun aseen kantama puolestaan oli hieman turhan lyhyt, mutta tämän kranaatit sitten puolestaan toimivat erinomaisesti useamman vihollisen tuhoamisessa kerralla. Osa hahmoista aukeaa vasta pelin edetessä. Näiden urheiden palkkasolttujen avulla on tarkoitus puhdistaa avaruuslimaklönttien valtaama kaivosyhdyskunta tunkeilijoista sekä olioiden saastuttamista mainareista.

Erilaisia vihollisia pelistä löytyy kymmenittäin. Sen verran olisin suonut peliin nykyaikaa ujutettavan, että pahisten tekoäly reagoisi vähäsen enemmän pelaajaan. Katossa ryömivät mömmiäiset osaavat toki pudota niskaan, mutta noin muuten pahikset tuntuvat pyörivän lähinnä skriptiensä ympärillä. Hieman rasittava piirre on mielestäni se, että örvelöt ja esineet syntyvät välittömästi uudestaan, jos ruudusta poistuu sekunniksi ja palaa takaisin. Pelaajaa ei johdatella erityisemmin, vaan luolastot kutsuvat pelaajaa tutkimaan paikkoja. Kentät ovatkin kiitettävän laajoja kokonaisuuksia. Meiningin värittämiseksi peliin on ujutettu muutama arcade-henkisempikin kohtaus, joissa mm. lennetään avaruussukkulalla tai laitetaan vihollista matalaksi valtavan mech-robotin avulla. Tämä katkaisee jatkuvan luolien koluamisen varsin mukavasti.


B.I.O.T.A. yllätti meikäläisen varsin positiivisesti. Kuten aiemmin mainitsin, en ole oikein koskaan laskenut itseäni tasohyppelypelien faniksi, mutta alkukankeuden jälkeen tämä peli sai minut haluamaan pelata lisää. Yllätin itseni jauhamasta samaa ärsyttävän hankalaa kohtaa kymmeniä kertoja, ihan vain koska halusin jokaisen kuoleman jälkeen nähdä entistä enemmän, miten peli minut siitä lopulta palkitsee. Pelihahmojen persoonattomuus ja tarinan toisarvoisuus jättävät vielä hieman toivomisen varaa, mutta genressään B.I.O.T.A. on ehdottomasti metroidvanian ystäville pelin ostamisen paikka.

Lyhyesti: B.I.O.T.A. on erittäin sympaattinen pikseliammuskelu, joka vaalii autenttista retrohenkeä.
Plussaa: Isot pikselit, huippuunsa hiottu pelattavuus, ääniefektit sopivasti piupiu ja ihania väripalettivaihtoehtoja
Miinusta: Musiikki saisi olla vielä retrompaa, kasvottomat päähenkilöt


V2.fi | Jarkko Rotstén
< V2.fi testasi: NZXT ... V2.fi testasi: The A... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova