Oikeaa elokuvaa sai taas hetken odottaa. Eddington on se ajankohtaisia asioita ironisesti käsittelevä moderni länkkäri, musta komedia ja itsetietoinen farssi, joka kuuden Oscarin One Battle After Another kuvittelee olevansa. Kumpikin leffa on arvaamaton. Vain toinen hallitsee tyylin: Eddington ei paljasta liian varhain edes tyylivalinnoilla, mistä on kyse tarkalleen, mutta Eddington hallitsee perusasiat kuten näkökulman valitsemisen ja omien ideoidensa muistamisen, One Battlen ollessa itsetyytyväisen ohjaajan mielivaltaista puklausta.

Joaquin Phoenix näyttelee tuppukylän sheriffiä, joka on jyrkästi eri mieltä koronaviruspandemiasta kuin Pedro Pascalin näyttelemä pormestari. Sheriffi ei tue maskeja. Itse kun otin rokotteet ja voisin pukeutua burkaan tai ninjaksi loppuelämäni, sheriffi on selvä pahis. Koska näkökulma on hänen, paino on siinä, mikä on hänelle loogista. Hänellä on astma. Hän yrittää puolustaa vanhusta, jota ei päästetä kauppaan maskitta. Hänen vaimonsa on vainoharhainen ja anoppinsa salaliittoteoreetikko, mutta ei hän heitäkään ymmärrä; vaimoa hän koettaa miellyttää ja anoppia sietää.

Yhtälailla sheriffiä hermostuttaa se, kun paikalliset nuoret innostuvat rasismin ja fasismin vastaisesta kansallisesta liikehdinnästä. Tämä on pieni kylä, jossa ei ole ensimmäistäkään koronatartuntaa, ja kylän noin ainoa musta mies on yksi kolmesta poliisista. Ovatko muut tulleet hulluiksi? Alussa tärähtänyt pummi eksyy kylään, eikä sheriffi saa kuriin häntäkään.

Varhain selviää, että sheriffillä ja pormestarilla on henkilökohtaista kränää. Kukaan ei ole kaksinen kommunikoija, joten tyypit tekevät hätiköityjä ja latautuneita olettamia, traumojen ja/tai sosiaalisten paineiden ohjatessa monia. Yleisesti kyse on siitä, että amerikkalaiset ja nimenomaan he ovat juhlavasti sekaisin tietämättä enää, mistä on kyse. Vähintään ohimennen mainitaan myös mm. janoiset datakeskukset ja pohattojen pedofiiliringit, mutta koska näkökulma on rajattu, tämä ei ole yksi niistä turhauttavan banaaleista satiireista, jotka yrittävät tiivistää koko Trumpin ajan todellisuuden vaihtamalla asioiden nimet ja häviten sitten Trumpille hulluudessa.

Ihmiset näyttävät ihmisiltä. Tutut tähdet ehkä eivät, mutta heti alussa huomioin, että Phoenix, Pascal ja Phoenixin hullua vaimoa tulkitseva Emma Stone ovat miellyttävän luontevia asemissa, joihin he istuvat automaattisesti ja joissa he siis joskus yrittävät liikaa, jos ohjaaja ei pidä heitä kurissa. He eivät tee tästä narsismishow'ta siten kuin One Battlen Penn ja DiCaprio. Phoenixin on usein tai yleensäkin tarkoitus olla iljettävä mutta katsomiskelpoinen, ja tavoite saattaa jäädä puoliväliin, jos häntä ohjaa esim. One Battle -mestari.

Leffa ei ole kaikille. "Katsomiskelpoisuudella" viittaan nimenomaan suhteellisuuteen: leffa tahtoo olla ärsyttävä ja provosoiva. En koe leffan olevan siinä mielessä tulkinnanvarainen, että pahiksilla olisi tilaisuus löytää salattu sanoma, mutta on tilaa ja tarvetta projisoida rivien väliin oman maun mukaisia vivahteita. Leffa on pitkä, mutta osuvimmat kohtaukset hyötyvät tilasta hengittää. Ideaaliseksi tasapainoa ei voi kutsua, kun asialistan esittely jatkuu tunnin jälkeenkin, ja osan ideoista olisi voinut karsia, kun kaikki ei ehdi olla kriittisen tärkeää, mutta ajatuksia ja tunnelmia ohjaavilla tavoilla yksityiskohtiinkin palataan. Mielenkiintoni pysyi vangittuna.