Pihtaaminen on hyvää bisnestä. Jos "normaali" Spider-Man ja Batman kohtaisivat legendaariset roistogalleriansa tv-sarjoissa, se innostaisi vanhaakin ja sitten kuluneet aiheet voisi viimein unohtaa.

Spider-Noir-sarjassa Spider-Man on Nicolas Cagen näyttelemä film noir -henkinen yksityisetsivä 1930-luvun New Yorkissa. Yksityiskohtia miksataan. Hän ei ole Peter Parker, mutta hän on Ben Reilly, mikä on alunperin Parkerin kloonin salanimi. Vanha ukko ei muistele setänsä vaan (jo nyt) morsiamensa kuolemaa, ja hänen on palattava tositoimiin pidettyään taukoa naamiohommista.

Mad Max: Fury Road -leffan Black & Chrome -versio on edellinen muistijäljen jättänyt teos, jossa modernit tehosteet kohtaavat film noir -kliseet. Kliseitäkin katsoo aina vaihteeksi: on mustaa mustaa, pitkää varjoa, heijastavaa lätäkköä, hämäristä lähteistä tursuavaa usvaa, pitkää takkia, lierihattua. Seittisinkoilua nähdään jo alkuselityksessä, joten pinnallisessa mielessä sarjalla on heti identiteetti. Muut kuin itsetyytyväiset taidesapiensit saavat katsoa väriversion, joka sekin tarjoaa korkeaa kontrastia.

Kunhan näitä ei tehdä jatkuvasti, tarinan "pitääkin" alkaa siten, että privaatti-jorma palkataan kyttäämään satunnaisia tyyppejä ja ottamaan valokuvia, kunnes hän joskus Jessica Rabbit -kohtauksen jälkeen onkin mysteerin jäljillä. Se ei vielä ole sarjakuvaa, että ykkösgangsterilla on tuttu nimi Silvermane, mutta Brendan Gleeson pitkälti on, kuten on suhteellisen hillitysti mongertava Cage. Alussa sivuhahmo liekehtii. Lopussa on sarjistappelu.

Suuri taiteellinen saavutus on se, että Cage vaikuttaa istuvan tyyliin. Hän lainasi taiteilijanimensä Marvel-hahmolta, joten ehkä hän on viimein kotona sen sijaan, että hän yrittäisi polttaa tämänkin talon.


Katsottu: Prime Video