Tuorein sisältö

Life is Strange 2: Episode 1

Arvioitu: Playstation 4
Genre: Seikkailupelit
Pelaajia: 1
Ikärajoitus: 18
Kehittäjä: DontNod Entertainment
Julkaisija: Square Enix
Julkaisupäivä: 27.09.2018
Pelin kotisivut
Matias Puro

01.10.2018 klo 12.02 | Luettu: 2833 kertaa | Teksti: Matias Puro

Elämä on yhä kummallista
Dontnod Entertainmentin erinomainen Life is Strange (arvio) lukeutuu tarinapelien aateliin: yllättävien juonikiemuroiden ja vaikeiden päätösten lisäksi Life is Strange loisti pieninä, intiiminä hetkinä. Aikaa manipuloivasta Max Caulfieldistä kertova tarina pureutui teini-ikäisen mielenmaisemiin yhtä taitavasti kuin lajityypin mestariteokset John Hughesin kasarielokuvista Buffy, vampyyrintappajaan. Valitettavaakin on ollut, niin setämiesten kuuloisesta dialogista kuin tönköistä animaatioista. Paljon samaa ja hieman uutta on tarjolla, kun Life is Strangen seuraava tarina alkaa.

Erilaisia elämiä


Monista tarinapeleistä poiketen Life is Strange on saanut jatkoa hyvällä tahdilla. Muutaman vuoden paussia seurasi Deck Ninen kehittämä esiosa Before the Storm (arvio), jonka päätösepisodi koettiin viime joulukuussa. Before the Stormin myötä heitettiin jäähyväiset Arcadia Baylle, pelisarjan fiktiiviselle tapahtumapaikalle. Yhdysvaltojen länsirannikolla sijaitseva kalastajakaupunki koki yhtä sun toistakin koettelemusta tarinan aikana, joten jatko-osassa katseet on siirretty tarkoituksella uusiin maisemiin.


Kesällä julkaistu, muutaman tunnin mittainen The Awesome Adventures of Captain Spirit (arvio) antoi pientä esimakua tulevasta: oregonilaisen pikkukaupungin aamusta kertovassa Captain Spiritissä 9-vuotias Chris puki ylleen supersankariasun ja pelasti kotinsa muun muassa likapyykiltä, pölyltä ja ilkeältä lumiukolta. Dontnodin käsialaa oleva Captain Spirit oli eräänlainen traileri viisiosaiselle Life is Strange 2:lle: taideakatemian älykköteinit, murhamysteerit ja hipsteröinnit ovat historiaa, kun PC:lle, Xbox Onelle ja Playstation 4:lle julkaistu kakkoskertomus ampaisee käyntiin.

Uusi suunta


Alkutuntumalta Life is Strange 2 vaikuttaa hyvin tutulta. Seattleen, Yhdysvaltojen luoteisimpaan kolkkaan sijoittuva tarina kertoo amerikkalais-meksikolaisista Diazin veljeksistä. Vanhempi veli Sean – pelin pelattava hahmo – kävelee koulusta kotiin ystävänsä kanssa, jutellen ihastuksista ja tulevista juhlista. Ensimmäisen kauden tavoin myös uusi peli tuntuu esittelevän teini-ikäisen sielunmaisemaa erittäin kouriintuntuvasti: 16-vuotias Sean on tarpeeksi nuori ärähtääkseen ympäriinsä juoksentelevalle pikkuveljelleen, mutta samanaikaisesti tarpeeksi vanha jutellakseen isänsä kanssa käytöstavoista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Ympäriinsä laahustelu, kavereille skypettely sekä pokauslainien harjoittelu peilin edessä tuntuu kovin samaistuttavalta.


9-vuotias Daniel on yhtä monitasoinen hahmo. Veljesparin kuopus on miellyttävä yhdistelmä naivismia ja hiljalleen maailmaa ymmärtävää lasta; Daniel on kuin lapsi joka on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen miksei kirkossa saa meluta, mutta kärsivällisyys ei vielä riitä hiljaiseen olemassaoloon. Halloweeniin valmistautuva kuopus käynnistää kuitenkin peruuttamattoman ketjureaktion, kun Daniel sotkee vahingossa naapurin rasistiöykkärin vaatteet. Esikoinen rientää selvittelemään nopeasti eskaloituvaa eripuraa, mutta tilanne pahenee entisestään poliisin saapuessa paikalle. Kaikki huutavat, poliisi heiluttelee varomattomasti asettaan ja nuori Daniel hätääntyy. Kuuluu huutoa, pamaus ja lopulta vain hiljaisuutta.

Max Caulfieldin tavoin myös nuorella Danielilla on erikoiskykyjä, joskaan kyse ei ole tällä kertaa aikamanipulaatiosta, vaan materian liikuttelusta mielenvoimalla. Mistään pikku voimista ei myöskään ole kyse: henkisestä ahdingosta syntynyt pamaus lanaa lähes korttelin verran esikaupunkialuetta, jonka seurauksena maassa makaa eloton poliisi. Sean ei jää pohtimaan miten umpirasistiseksi kuvailtu Washingtonin osavaltio kohtelee poliisin tappaneita ulkomaalaistaustaisia, vaan heittää repun selkäänsä ja lähtee pakomatkalle pikkuveljensä kanssa.

Salapoliisista karkuriksi



Veljesten pakomatka antaa tarinalle hyvin erilaisen näkökulman, kuin mitä ensimmäisen pelin opiskelijaelämä tarjosi. Road tripiksi kuvattu Life is Strange 2 sisältää kyllä monia tuttuja teemoja, mutta hyvän jatko-osan tavoin kaikkea lähestytään vähän erilaisesta vinkkelistä. Siinä missä ensimmäinen peli yhdisteli tavanomaista teinielämää, salapoliisitoimia ja yliluonnollisia voimia, Life is Strange 2 tuntuu keskittyvän poliittiseen ilmapiiriin, sisarussuhteisiin ja pakomatkaan. Mukana on totta kai myös kasvattamisen vaikeita valintoja, kun 16-vuotiaan Seanin on pakko huolehtia 9-vuotiasta pikkuveljestään. Hyvin toteutettuja sisarussuhteita näkee sen verran harvoin peleissä (viimeisin mieleenpainunut oli erinomainen Brothers: A Tale of Two Sons), että aihetta seuraa enemmän kuin mielellään.

Poliittisen ilmapiirin läpikäynti saa rutkasti ruutuaikaa. Jo ensimmäinen Life is Strange sisälsi selviä poliittisia kannanottoja, oli kyse sitten misogyniasta, naisten objektifikoinnista tai seksuaalivähemmistöjen kohtelusta, mutta ongelmien käsittely oli nivottu osaksi eheää teinikokemusta. Jatko-osa puhuu asioista suorempaan: Diazin veljesten kokema rasismi on episodin kantavia teemoja, on kyse sitten tarinan alkusysäyksestä tai matkan varrella kohdatuista hahmoista. Lähestymistapa on rohkea, mutta myös turhan yksioikoinen. Oikeiden hahmojen sijaan sivuhahmot tuntuvat latistuvan “rasisti nro. 1”:n ja “rasisti nro. 2”:n tapaisiksi tallukoiksi. On kuitenkin hienoa että Dontnod on löytänyt uuden, tärkeän aiheen käsiteltäväksi, erityisesti nuorille helposti samaistuttavasta näkökulmasta.


Veljesten pakomatka luo tarinalle myös täysin erilaisen rytmin kuin mihin Life is Strangessa on aiemmin totuttu. Matkan varrella tavatut tuttavuudet ja jatkuva eteneminen eroaa täysin ensimmäisen pelin tutuiksi käyneistä tapahtumapaikoista ja hahmoista. Yksi Life is Strangen keskeisimpiä tunteita oli juuri pikkukaupungin tylsyys ja siitä johtuva turhautuminen, joka välittyi erinomaisesti Chloe Pricen kaltaisista hahmoista. Samankaltaista eroa on nähtävissä myös laajemmalla mittasuhteella: ensimmäisen Life is Strangen herättämät tunteet ja ajatukset olivat kaikki helposti samaistuttavia, oli kyse sitten juuri pikkukaupunkiin turhautumisesta, orastavista romansseista, aikuistumisesta tai oman polun löytämisestä. Jatko-osan pakomatka ja pakotettu aikuistuminen ei tarjoa läheskään yhtä vahvaa samaistumispintaa, vaikka veljesten ahdinkoa sympatisoisikin.

Tarinaa ilman lisukkeita


Yllättäen Life is Strange 2 ottaa pelimekaniikoissaan kevyttä takapakkia. Voin huoletta veikata ettei kukaan ole pelannut Life is Strangea puzzlejen takia, mutta Max Caulfieldillä oli yhtä sun toista tehtävää: ensimmäisen osan sankari manipuloi aikaa keskusteluiden lisäksi puzzleissa, etsi valokuvattavia kohteita, tutki laajoja alueita ja puhui kymmenien sivuhahmojen kanssa. Life is Strange 2 tuntuu paljon suoraviivaisemmalta tarinankerronnalta. Ensimmäiseen episodiin ei mahdu montaakaan keskustelukumppania, eikä eteneminen vaadi missään vaiheessa hoksottimia. Life is Strangea on voinut aina kuvata kävelysimulaattorimaiseksi kokemukseksi, mutta erityisesti jatko-osan kohdalla tyyli erkanee seikkailupeleistä kohti visuaalista novellia. Tämä ei ole erityisen suuri miinus, mutta pelillisten elementtien karsiminen harmittaa.


Eteneminen on sikäli samanlaista kuin ennen, että pelaajan aika kuluu yhä pääosin maailman kiintopisteitä tutkiessa ja hahmoille jutellessa. Suurin elementti on pikkuveljen moraalikompassi: 9-vuotias Daniel tiiraa tarkkaan miten isoveli käyttäytyy maailmalla, joten pelaajan täytyy miettiä monta kertaa millaisia elämänopetuksia haluaa veljelleen antaa. Pelin kiperimmät kysymykset liittyvätkin usein juuri moraalin harmauteen. Onko ruuan varastaminen ok, jos vatsa kurnii tyhjänä?

Pelimekaniikalliset uudistukset ovat muuten harvalukuisia. Pelin inventaario, eli Seanin reppu, on tällä kertaa tyylikkäästi toteutettu, ja päiväkirjan raapusteluiden lisäksi Sean piirtelee. Piirtely on korvannut ensimmäisen pelin valokuvaamisen, mutta tässäkin on menty sieltä missä aita on matalin: piirtäminen tapahtuu kirjaimellisesti pitämällä nappia pohjassa useamman sekunnin ajan, kunnes ohjaimen tattia täytyy vatkata päättömästi. Mekaniikka on niin ankea, että meinasin tarkoituksella jättää jo entuudestaan harvalukuiset tihrustelut kokonaan väliin.

Kauniit auringonlaskut



Audiovisuaalisesti Life is Strange 2 jatkaa pelisarjan tuttuja uria, mutta kaikki on pikkuriikkisesti mauttomampaa kuin ennen. Hahmomallinnukset ja animaatiot ovat toki entistä parempia, mutta soundtrack ei aivan saavuta entistä tasoaan. Tämä on erityisen harmillista, sillä soundtrackit ovat aina olleet iso osa Life is Strangen tunnelmanluontia. Ääninäyttely on tarinapelien keskitasoa, heitellen mukiinmenevästä heikohkoon. Erityisesti dramaattisimmat kohtaukset kärsivät latteasta näyttelystä, joka on ollut jo pitkään yksi pelisarjan ongelmista.

Ympäristöt ovat kuitenkin yhtä todenmukaisia kuin ennenkin. Pelkästään veljesten kotitalossa voisi viettää tunnin tutkiskellen hyllyjä, kaappeja ja sängyn alle tippuneita esineitä, ja erilaisia ympäristöjä esitellään sopivalla vauhdilla. Dontnodilla on aina ollut taitoa herättää pelialueet eloon pienillä yksityiskohdilla, ja näin on tälläkin kertaa. Humisevat harjut, loppumattomilta tuntuvat maantiet ja esikaupunkialueen idyllit jäävät yhtä vahvasti mieleen kuin ennenkin.


En halua tylyttää Life is Strange 2:ta liian paljoa ensimmäisen episodin perusteella, sillä yleisesti ottaen kyseessä on yhtä laadukas ja jännittävä aloitus tarinalle kuin viimeksi. Monessa asiassa kuitenkin paistaa joko hiomattomuus ja huolimattomuus. Nipotuksista huolimatta seuraava episodi nousi odotuslistani kärkisijoille heti, kun lopputekstit rämähtivät ruutuun.

V2.fi | Matias Puro

Life is Strange 2: Episode 1 (Playstation 4)

Tavallista heikompi, mutta silti pätevä aloitus Life is Strangen uudelle tarinalle.
  • Edelleen tarinapelien kärkiluokkaa
  • Erinomaiset ympäristöt
  • Uudet, mielenkiintoiset teemat
  • Veljessuhde toteutettu hienosti
  • Turhankin riisuttu pelillisistä elementeistä
  • Sivuhahmot tuntuvat turhan yksiulotteisilta
  • Heittelevä ääninäyttely
< Shadow of the Tomb R... Forza Horizon 4... >

Keskustelut (3 viestiä)

Refloni

Rekisteröitynyt 08.01.2017

01.10.2018 klo 13.19 1 tykkää tästä

Olen pitkälti samaa mieltä arvostelun kanssa. Alaspäin on tultu, mutta potentiaalia löytyy.

Valintoja ei arvostelussa mainittu. Pelkäsin etukäteen, että aikamatkailun poistaminen johtaisi heikompiin valintoihin kun nyt ei voikaan katsoa kumpaakin lopputulosta, ja olin oikeassa. Valinnat eivät koskaan ole tuntuneet Life is Strangessa näin turhilta.

Miten kohtelit Brodya ja Lylaa? Molemmat häipyvät maisemista episodin* loppuun mennessä eivätkä todennäköisesti tule takaisin. Taistele tai pakene -kohdissa jokainen valinta johtaa samaan lopputulokseen. Tämä on täyttä Telltalea.

Piirtämisminipeli on vielä kamalampaa hiirellä ja näppäimistöllä.

Mitä politiikkaan tulee, arvostan sitä että pelillä on munaa sanoa asiansa näin suoraan silläkin uhalla, että menettää osan asiakkaistaan. Perinteisestihän pelit ovat yrittäneet haalia niin paljon pelaajia kuin mahdollista ja välttäneet viimeiseen asti loukkaamasta ketään. En ole ihan samaa mieltä pelin sanoman kanssa (poliisi ei ole niin aivoton kuin kuvataan ja sarjakuvarasistit olivat todella noloja) mutta peukkua sille että tekijät eivät pyytele anteeksi eivätkä laimenna sanomaansa. (Vrt. Far Cry 5, joka olevinaan oli poliittinen mutta loppupeleissä ei sanonut yhtään mitään.)

Peli on paikoin erinomainen, muttei yllä ensimmäisen Life is Strangen tasolle - vielä. Ykköspelinkin ensimmäinen episodi oli heikommasta päästä.

*Edit: episodin, ei pelin
Muokannut: Refloni 01.10.2018 klo 14.43
destev

01.10.2018 klo 14.19 1 tykkää tästä

Refloni kirjoitti:
Vrt. Far Cry 5, joka olevinaan oli poliittinen mutta loppupeleissä ei sanonut yhtään mitään.

Muistan devaajien nimenomaan sanoneen, että FC5 ei yritä olla poliittinen eikä ottaa kantaa politiikkaan, vaan kertoa tarinan uskonnollisesta hihhulismista. Foorumit olivat täynnä politiikkaa, mutta se oli puhtaasti pelaajien tuomaa ja siinä oli kahdenlaista porukkaa: niitä, jotka näkevät poliittisia viestejä siellä, missä niitä ei ole ja niitä, ketkä valittivat hukkaan heitetystä poliittisesta potentiaalista.
Karsu

04.10.2018 klo 18.41

Kovasti yritin tykätä mutta ei herättänyt samanlaisia tunteita kuin ensimmäinen peli jo heti alussa. Vajaa tunti ja peli muuttuu Walking Dead-simulaattoriksi: ei vaan iske, ainakaan vielä. Ja veljesten ääninäyttely nyt vaan on heikkoa.

Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova