Tuorein sisältö

Hell Let Loose

Arvioitu: Xbox Series X
Genre: Toimintapelit
Pelaajia: 2-100
Ikärajoitus: 16
Kehittäjä: Black Matter
Julkaisija: Team 17
Julkaisupäivä: 05.10.2021
Pelin kotisivut
Matias Puro

22.11.2021 klo 19.07 | Luettu: 5752 kertaa | Teksti: Matias Puro

Tarinoita rintamalta
Hei, rakas. Kirjoitan täältä rintamalta, johon minut on jälleen värvätty. Jo yli 20 vuoden ajan olen katsonut miehiä silmästä silmään, ja painanut liipaisinta vasta kun niiden silmien valkuaiset näkyvät. Kaikki on sen pirun Spielbergin syytä. Tarvittiin vain yksi Pelastakaa sotamies Ryan, ja dominot alkoivat kaatuilla kuin Eisenhowerin teoriassa: elokuvateattereissa piirrettiin viivoja veteen, telkkariruudulla pauhasi Taistelutoverit – eikä peleissäkään voinut välttyä Normandian maihinnousulta, jos ei Medal of Honor: Allied Assaultissa niin Call of Dutyssa. Tai Company of Heroesissa, tai Call of Dutyssa uudelleen, tai Brothers in Armsissa, tai Medal of Honorissa uudelleen. Ja rakas, ei tämä naama mullassa ryömiminen ja rautatähtäimen läpi tihrustelu ole sellaista kuin noissa Hollywoodin viihdepläjäyksissä. Täällä helvetti on ikuisesti irti, ja vain kapteenimme Soyboy98 voi johdattaa meidät pelastukseen.


Alkushokki


Kulkiessani jälleen kerran Carentanin pensasaitojen katveessa, minuun iski pahemman luokan ensijärkytys. Tai tarkemminkin minuun iski saksalaisen Kar98-kiväärin luoti, mutta sen luodin mukana tuli myös järkytys: enkö minä voikaan vain lyödä munia multaan, ja huohottaa kipua pois? Ensimmäisen osuman sain vielä paikattua ensiapusiteellä, mutta seuraava napsahdus oli jo kuolettava. Vuotaessani kuiviin katselin räjähtelevää taivasta. Pommikoneen silhuetin piirtyessä harmaata taivasta vasten aloin pohtia, milloin olen vastannut kunnian kutsuun lopullisesti.


Minulle on kerrottu nyt satoja kertoja, että sota on helvettiä – mutta ei oikeasti: sotahelvetti on ennemminkin ruskeanharmaita ja hillittyjä värisävyjä, räjähdyksestä kumisevia ääniefektejä ja hammasta purevia miehiä, jotka huutavat perkelettä sankariteon keskellä. Sotahelvetti on siis cooliutta, mutta tavallista rosoisempana. Vähän kuin Kotiteollisuuden kuunteleminen Iisakki Järvenpää -puukkoa teroittaessa. PTSD:tä, siviiliväestön kohtelua ja muita oikeasti helvetillisiä puolia on vaikeampi kääntää räiskintäpelin mekaniikoiksi.

Vuodan vihdoin ojanpenkassa kuiviin, ja aloitan marssini alusta. Tällä kertaa kipitän kyyryssä katveesta toiseen, eikä Kar98 enää laula. Eturintamalle on kuitenkin matkaa kilometrin verran, eikä 40-luvun sotilasmuonalla sprintata sellaisia matkoja. Ainoana vaihtoehtona on siis hidas hölkkä, sillä miehistönkuljetuksesta vastannut rekkakuski kyllästyi odottelemaan, ja lähti liikkeelle vain kolmella ihmisellä. Loput 10 jäivät tukikohtaan pyörittämään peukaloitaan.


Viisiminuuttinen hölkkäni esittelee ranskalaista maaseutua: maisemat ovat tuttuja aiemmista WW2-peleistä, mutta ympäristöt tuntuvat entistä realistisemmilta. Tiheä vehnäpelto peittää oikeasti näkyvyyden, ja maalaiskylän kadut on mitoitettu ihmisille eikä panssarivaunuille. Kaukaisuudesta kuuluu aina jyrinää ja pauketta, sota on alati läsnä.

Eturintaman piirtyessä horisonttiin jostakin kuuluu naps, ja sitten toinen naps. Kolmatta ei enää kuulu, sillä makaan taas hengettömänä maassa. Huokaan ja aloitan alusta, mutta tällä kertaa rekka on sentään yhä odottamassa. Matka tuntuu pitkältä jopa rekan kyydissä, mutta nyt pääsen perille asti: köydenvetona liikkunut alueenvaltaus on johtanut pieneen maalaiskylään, jonka risteykseen on väkerretty hätäinen puolustuslinja. Sekalaisista ryhmistä kokoontuneet puolustajat juoksentelevat siellä täällä, hätäännys silmissään.


En ehdi etsiä edes kivimuurinpätkää suojakseni, kun arjalaisten luvattu armeija vyöryy päälle. Tai ehkä “vyöryy” on turhan vahva sana, sillä matsiin on löytänyt tiensä vain 24 pelaajaa, jotka ovat levittäytyneet kilometrien kokoiselle kartalle. Näen kuitenkin vihollisen ensi kertaa, ja koen hetkeni koittaneen: nostan Thompson-konepistoolin olalle, tähtään keskimassaan ja sarrrrrrrja! Miksi piippuni osoittaa taivaisiin?

Aamunsarastus


Seuraava aamu alkaa vielä raskaammin. Parhaista yrityksistäni huolimatta en onnistu löytämään taistelua jossa olisi yli 10 samanaikaista sotilasta, vaikka sotatantereille mahtuisi kymmenkertainenkin määrä. Edes crossplayn lisääminen ei tuo apukäsiä reservistä. Juuri muutakaan en voi tehdä, sillä pelinhakua voi muokata vain crossplayn ja serverin mantereen verran, muuten on pelin “find match” -napin armoilla. Edes pelimuotoa tai karttaa ei voi valita itse. Huokaan ja toivon, että vahvistuksia löytyisi viimeistään illansuussa.

Illan sarastaessa tilanne on hieman parempi, mutta armeijan värvääjät ovat selvästi lorvineet. Joka toinen kahakka on hädin tuskin kaksinumeroinen, parhaimmillaan otteluissa näkyy noin 60 sikakoiraa ja hapankaalinsyöjää. Silmätkin tekevät tepposia: vaikka en ole piristänyt itseäni pervitiinillä, muut hahmot tärisevät ja liikkuvat omituisesti edestakaisin. Hyvää yhteyttä on vaikea löytää, pingit kohoavat usein kolminumeroisiksi.


Muutenkin huomaan, että digitaalisotilaan immersio rakoilee: upeista ympäristöistä ja efekteistä huolimatta taivas näyttää yhtä sumealta ja laatikkomaiselta kuin isoisäni taistellessa ensimmäisen sukupolven Xboxilla. Uudempi Series X -sotaratsuni pitää ruudunpäivityksen sulavana – pienistä nikotteluista huolimatta – mutta saumat näkyvät ja nitisevät. Käsien ja univormujen kaltaisissa asioissa pikselit paistavat ilkeästi. Sotateollisuus voi hukkua rahaan, mutta sotapeliteollisuus joutui hakemaan Kickstarterilla lisärahoitusta, ja se näkyy.

Yleisesti ottaen tilanne kuitenkin paranee. Saksalaisissa ja ranskalaisissa maisemissa käydyt taistelut opettavat Hell Let Loosen perusteet: suojatulen tarpeen, lääkintämiehen ihmepiikin ja kaiken pohjalla toimivan kommunikaation. Armeijan johtaja neuvoo joukkueenjohtajia isolla skaalalla, joukkueenjohtajat taas varmistavat taikavoimia sisältävällä taskukellolla, että tiimiläiset pääsevät suoraan etulinjaan kulkematta lähtöruudun kautta. Kun homma toimii, se myös toimii. Saan takaumia männävuosien Red Orchestra -sodista, joissa hidas kyttäys ja tiimipeli olivat avainasemassa.

Päivänpaiste


Lämpimät ajatukset peittoavat hiljalleen alakulon. Kaikki ongelmat pysyvät esillä, mutta päivä päivältä löydän enemmän syitä hymyillä. Ilo syntyy pienistä tarinoista, joiden kertomiseen Hell Let Loose on suunniteltu: siitä kerrasta, kun puolustin yksin ranskalaiskylän pääkatua amerikkalaisia vastaan; tai siitä, kun koukkasin tiimikavereideni FunkSlayerin ja WoortWoortin kanssa vihollisen selustaan, tuhoten heidän etuvartioasemansa. Upea äänimaisema saa hyppäämään pellolta ojaan, kun konekiväärin tulitus napisee multaa vasten; toisaalla peliohjaimen lisäksi koko pelaaja tärisee, kun vihollisen Tiger-tankki rymisee huolettomasti puolustuslinjojen läpi. Ideoita on paljon, kuten on niiden mahdollistamia kokemuksiakin.


Mutta paljon on niitä ongelmiakin. Isoimmat ongelmat ovat joko teknisiä, tai pelaajakunnasta kiinni. Peli ei oikein toimi ilman mikillä kommunikointia, mutta vain harvoilta sellaista tuntui löytyvän. Hell Let Loosessa tiimityö on tärkeämpää kuin Battlefieldeissä, sillä ilman engineerien rakentelua, joukkueenjohtajien spawn-pisteitä ja lääkintämiesten piikkejä sota on hävitty jo ennen ensimmäistä laukausta. On todella turhauttavaa olla jumissa jopa tunnin pituisessa matsissa, kun suuri osa pelaajakunnasta luulee pelaavansa Call of Dutya.

Tekniset ongelmat ovat myös alati läsnä, kuten piirtoetäisyyden vuoksi jatkuvasti silmille ilmestyvät pop-in -elementit ja -tekstuurit, tai yleinen bugisuus. Pelaajia ei tunnu löytyvän edes Playstation- ja Xbox-pelaajat yhdistävällä crossplaylla, johtuneeko sitten näennäisrealististen räiskintöjen PC-painotteisesta pelaajakunnasta. On myös huomioitava, että Hell Let Loosessa vihollinen on yleensä kolmen pikselin kokoinen läntti toisella puolella metsää, jolloin tateilla tähtääminen on monesti hyvin turhauttavaa. Kyllä sitä sihdin saa lopulta kohdilleen – ensimmäiselläkin elämälläni nakutin neljä jenkkiä, vieläpä pulttilukollisella kiväärillä – mutta helppoa se ei ole.

Jos taloudesta ei löydy pelikelpoista PC:tä, mutta Battlefield on mielestäsi lapsille tehtyä arcadea, Hell Let Loose on ihan hyvä valinta. Hyvin toimivaa ideaa varjostaa kuitenkin huonosti suunniteltu koneisto, sekä vaihtelevan kokoinen ja yhteistyöhaluinen pelaajakunta. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta sotapeli kaipaa montaa.

V2.fi | Matias Puro

Hell Let Loose (Xbox Series X)

Immersiivinen Hell Let Loose esittelee sodan karumpaa puolta, keskivertoa realistisemmin keinoin. Ongelmilta ei kuitenkaan vältytä.
  • Immersio ajoittain hyvin vahva
  • Kun hyvä matsi tulee vastaan, peli on upea
  • Tunnelma katossa
  • Tekninen hiomattomuus
  • Pelaajakunnan ongelmat
< Battlefield 2042... Call of Duty: Vangua... >
Keskustele aiheesta

Keskustelut (2 viestiä)

Pc_master_race

23.11.2021 klo 00.51 8 tykkää tästä

Juu ei näitä oikeita pelejä millään konsolilla ja ohjaimella pelata ???????
lainaa
wttg

23.11.2021 klo 09.05 1 tykkää tästä

Koetin tuota ps5 kun plussasta sai ilmaiseksi, toimi hyvin mutta peli oli todella tylsä. Juokse eka 10min ja sitten joku näkymätön piste ampuu sinut jostain ojan pohjalta. Repeat
lainaa

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova