Tuorein sisältö

Avatar: Frontiers of Pandora

Arvioitu: Playstation 5
Genre: Toimintapelit
Pelaajia: 1-2
Ikärajoitus: 16
Kehittäjä: Massive Entertainment
Julkaisija: Ubisoft
Julkaisupäivä: 07.12.2023
Pelin kotisivut
Miikka Lehtonen

18.12.2023 klo 13.14 | Luettu: 3118 kertaa | Teksti: Miikka Lehtonen

Tom Clancy’s Avatar Division
Ubisoft on vuosien varrella kehittänyt lukemattomat määrät avoimen maailman räiskintäpelejä. Vaikka peleissä onkin toki pieniä eroja, tietyn pisteen jälkeen ne kaikki sulautuvat ainakin minun päässäni yhdeksi geneeriseksi möntiksi.


Avatar: Frontiers of Pandoraa pelatessani mietin muutamaankin kertaan, että se tuntui kovasti siltä kuin joku olisi heittänyt kaikkien näiden lukemattomien avoimen maailman räiskintäpelien ominaisuuslistat ChatGPT:hen ja pyytänyt sitä suunnittelemaan pelin, joka tiivistää kaikki niiden ominaisuudet yhteen pakettiin.

En tietenkään usko, että peliä on oikeasti suunniteltu tällaisella tekniikalla, mutta hitsi vieköön: pelatkaa Avatar: Frontiers of Pandoraa ja tulkaa sitten väittämään, että ette itse epäile samaa!

Orpokodin soturit


Kuten suunnilleen kaikki muutkin Ubisoftin pelit vuoden 2012 jälkeen, myös Avatar: Frontiers of Pandora kertoo tarinan urheista vastarintaliikkeen sotureista. Tällä kertaa soturimme eivät taistele pahiksia vastaan Kuubassa tai jossain Yhdysvaltojen peräseuduilla, vaan Avatar-leffoista tutulla Pandoran planeetalla. Ja siinä se sitten oli. Se ero muihin Ubisoftin peleihin. Kaikki muu pelissä olisi ihan hyvin voitu lainata sellaisenaan vuoroin viimeisten neljän Far Cryn ja The Divisionin suunnitteludokkareista.


Pelaaja ohjastaa nuorta Na’vi-soturia, joka on vuosia sitten ”pelastettu” pahojen ihmisten pyörittämään orpokotiin, jonka tavoitteena oli kouluttaa nuorista suojateistaan täydellisiä sotakoneita. Suunnitelmat menevät pieleen, kun vastarintaliike pelastaa nuoret na’vit ja värvää nämä taistelemaan ihmisiä vastaan.

Tämä tarkoittaa tietenkin käytännössä sitä, että tarjolla on parinkymmenen tunnin mittainen päätarina, jossa pelaajalle esitellään yksi kerrallaan pelin kaikki moninaiset systeemit. Tällä kertaa opitaan, miten Pandoran lukuisista kasveista ja eläimistä kerätään aineksia, joilla voi sitten craftata itselleen vaatteita ja aseita. Aseilla ja varusteilla on tietenkin tehonsa, mutta myös harvinaisuutensa, jota voi nostaa vain craftaamalla niitä paremmista ja harvinaisemmista raaka-aineista. Tässä tehtävässä taas opetetaan, miten sinne sun tänne sijoiteltuja pahisten öljynporaustorneja ja tukikohtia valloitetaan. Seuraavaksi hakkeroidaan systeemeitä. Jos puuhasta ei saanut tarpeekseen tarinatehtävien aikana, ei huolta: kaikkea saa – ja täytyy – tehdä useiden tuntien verran sivutehtävien ja miljoonan erilaisen täytettävän mittarin ohjastamana!


Pelaajalla on tietenkin myös kykypuu, sekä jo tarinan alkutuntien aikana värvättävä lentävä lisko, joiden avulla hahmoaan voi kehittää moninaisiin suuntiin ja joiden avulla sinänsä kookkaan pelimaailman tutkiminen muuttuu nopeammaksi puuhaksi.

Pelaajan kerätessä kokemustasoja myös viholliset muuttuvat koko ajan kovemmiksi, mutta vain numeroiden puolesta: erilaisia vihollisia on vain muutama ja ne tulevat tutuiksi jo ensimmäisten tuntien aikana. ”Progressio” tarkoittaa vain sitä, että siinä missä ensimmäisten tuntien aikana se geneerinen pyssytyyppi tuolla seudulla ampui pelaajan hengiltä kertalaukauksella, 10 tunnin grindaamisen jälkeen sitä vastaan pystyy jo taistelemaan tasaväkisesti.


En tietenkään odota, että kaikki pelit olisivat täysin originaaleja. Ei siinä ole mitään vikaa, että hyväksi todettuja ja toimivia ideoita käytetään uudelleen ja tuunaillaan, mutta paino on sanalla ”tuunaillaan”. Avatar: Frontiers of Pandora ei tunnu millään tasolla minkään idean kehitykseltä, vaan pelihistorian virkamiesmäisimmältä ja hämmentävän kyyniseltä peliltä. Otetaan se prikulleen sama rakenne, jolla on puskettu ulos jo puoli tusinaa Far Crytä ja tusina muuta Ubisoftin peliä, heitetään päälle koreaa grafiikkaa ja lainataan tällä kertaa käsikirjoitus Tom Clancyn kuolinpesän sijasta James Cameronilta ja pistetään peli markkinoille.

Eksoottinen maailma


Pelin parasta antia on sen maailma, sillä se on se yksi osa-alue, jossa kehitystiimi ei ole vetänyt puolivaloilla ja tuttujen kaavojen mukaan. Toki viidakkoplaneetat ovat jo tuttuja miljoonasta muustakin pelistä, mutta James Cameronin tiimi teki aikanaan paljon työtä suunnitellessaan Pandorasta kauniin, kiehtovan ja toimivan oloisen maailman, eikä kehitystiimi ole antanut tämän työn mennä hukkaan.


Pandora näyttää kivalta ja eksoottiselta paikalta, jossa veikeät ja värikkäät eläimet ja kasvit luovat vahvaa tunnelmaa. Ensimmäisten tuntien aikana tunnelmat ovat hyvin hämmentävät, joskus hyvällä ja toisinaan ei niin hyvällä tavalla. Koska pelaajan hahmo on kasvanut koko ikänsä pahisten orpokodissa, hänkään ei tiedä yhtään mitään Pandoran luonnosta, mikä on hyvä tekosyy sille, että pelaajan täytyy hahmon ”na’vi-aisteja” (lue: Batman: Arkham Asylumin jälkeen kaikista avoimen maailman peleistä löytyneen maagisen skannerin) hyödyntäen selvittää, mitä kaikki kasvit ja eläimet käytännössä merkitsevät.

Koska kyse on Ubisoftin avoimen maailman videopelistä, vastaus kysymykseen on yleensä ”tämä puska antaa parannusesineitä, tuo jättimäinen liskohirvi taas pudottaa jousipyssyjen craftauksessa käytettäviä esineitä”, mutta on se silti jotain!


Maailmasta on suunniteltu mukavan moniuloitteinen paikka, sillä jo ennen sen lentoliskon löytämistä pelaajaa kannustetaan kiipeilemään ja etsimään omia reittejään. Välillä tämä on hyvin turhauttavaa, sillä kun ympäristö on täynnä eri väreillä hohtavia kasveja ja tunnelma on kuin yökerhossa, on vaikea yrittää hahmottaa, mitkä tuhannesta eri ärsykkeestä ovat hyödyllisiä ja mitkä vain tunnelmaa, mikä reitti johtaa oikeasti eteenpäin ja mikä on vain koriste. Mutta kun saa alleen ensimmäiset liikkumakykyjä parantavat uudet taitonsa, liikkumisesta tulee viihdyttävää puuhaa. On hauskaa juosta nopeasti, hyppiä korkealle ja tuntea seikkailevansa eksoottisessa ja ihmeellisessä maailmassa.

Onkin valtava harmi, että näin hauskasta ympäristöstä ei ole saatu irti tämän enempää. Se ainoa todellinen uusi – tai edes vähän käytetty – idea on, että kasveja kerätessään niitä ei voi vain repiä irti puskasta ohi juostessaan, vaan täytyy pysähtyä etsimään PlayStation 5:n ohjaimen liipaisinten vastusta kokeilemalla se oikea suunta, johon kasvia pitää vetää, jotta raaka-aineet saa mukaansa mahdollisimman hyvässä kunnossa. Mutta kuten arvata saattaa, tämä on hauskaa vain hetken aikaa ja sen jälkeen arvostaisi suuresti sitä, jos sillä sadannella kerralla ei täytyisi enää pysähtyä vääntelemään analogitikkuja ja puristelemaan hellästi liipaisimia saadakseen uuteen hattuun tarvitsemansa aineet mukaan.

Kaikkihan tykkäävät uusinnoista


En muista, milloin olen viimeksi pelannut peliä, jolla on ollut niin vähän kunnianhimoa ja yritystä kuin Avatarilla. Jos en olisi itse pelannut lopputulosta, voisin melkein kuvitella, että kyseessä olisi jostain väsyneestä nettisarjakuvasta repäisty ”tulossa tänä syksynä suurelta julkaisijalta”-strippi, jossa parodioidaan jonkun firman tyyliä tehdä liian samanlaisia pelejä. Kaikki tuntuu turhankin tutulta, sekä myös täysin innottomalta.


Jos sattuu olemaan sellainen tyyppi, joka ei yleensä pelaa paljon videopelejä, mutta ostaa Avatar-pelin, koska fanittaa elokuvia, pelin rakenne ja meininki voivat tuntua toimivilta ja viihdyttäviltä. Ei teknisessä toteutuksessa ole mitään vikaa, koska ei tietenkään ole. Ubisoftin studiot ovat tehneet saman pelin niin monta kertaa uudelleen, että he osaisivat tehdä sen unissaankin.

Mutta entä jos on sattunut jo pelaamaan joitain näitä Ubisoftin aiempia pelejä? No, sitten saa harkita tahollaan, onko se 70 euron arvoista, että tällä kertaa kaverit puhuvat eksoottisella korostuksella ja pahiksilla on maastokuvioiden sijaan Avatar-leffoista tutut asusteet, sillä juuri muuta uutta pelillä ei ole tarjottavanaan. Minusta ei ole.

V2.fi | Miikka Lehtonen

Avatar: Frontiers of Pandora (Playstation 5)

Kaunis pelimaailma, mutta miljoonaan kertaan nähty peli
  • Grafiikka on nättiä
  • Pandora on mukavan erilainen pelialue
  • Mukavasti korkeuseroja
  • Liikkuminen on hauskaa
  • Kaikki toimii teknisesti hyvin
  • Pelattavuus on kopioitu sellaisenaan 50 muusta Ubisoftin pelistä
  • Hyvin vähän mitään omaa annettavaa tai lisättävää tuttuun kaavaan
  • Tarina on älyttömän kliseinen ja tylsä
  • Jos on pelannut jotain niistä 500 muusta Ubisoft-pelistä, ensimmäiset neljä tuntia ovat puuduttavan tylsää tutoriaalia
  • Liian vähän erilaisia vihollisia, joita erotellaan vain vaikeusnumeroilla
  • Jo alkuminuuteilla pelaajan naamalle heitetään kosmeettisia esineitä ja boostereita täynnä oleva mikromaksukauppa
  • Monen tehtävän skriptaus ja ohjeistus ovat niin puutteellisia, että eteneminen on vaikeaa
  • PlayStation 5 -version ruudunpäivitys takkuilee vähän väliä
< Gangs of Sherwood... Persona 5 Tactica... >

Keskustelut (1 viestiä)

destev

18.12.2023 klo 18.44 3 tykkää tästä

Itseeni peilaten arvostelu meni kyllä naulan kantaan, paitsi etten nähnyt mitään mikromaksukaupan tyrkyttämistä. Tosin, voi olla että olen vain unohtanut sen, kun tämäkin peli menee muiden modernien Ubi-pelien tavoin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ilman mitään kolinaa välissä. Oikeastaan ainoat asiat mitkä kolisi välissä, oli grafiikat sekä liikkumisen sujuvuus. Molemmista pitää sanoa että Ubi ei ole koskaan tehnyt näin kaunista peliä eikä näin sulavaa liikkumista. Tämä hakkaa mennen tullen AC-pelitkin sulavuudellaan, vaikka parkour-liikkeet ei olekaan yhtä monipuolisia.

Mutta käy kyllä oikeasti työstä pelata tätä loppuun asti, kun kaikki questit on samanlaisia, kaikki vallattavat tukikohdat samanlaisia, vihulaiset tyhmiä kuin saapas, jne. Perus steriiliä Ubi$hittiä.
lainaa

Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova