Pelialalla on jo vuosien ajan riehunut kunnon retrokuume. En tarkoita nyt vain sitä, että ihmiset fanittavat 30 vuoden takaisia pelejä, vaan sitä, että monet modernit kehittäjät pyrkivät luomaan pelejä, jotka ovat joko saaneet vahvasti vaikutteita näistä antiikkisista teoksista, tai jopa pyrkivät olemaan prikulleen samanlaisia.


Koska aika vyöryy vääjäämättä eteenpäin, myös näiden uusretropelien esikuvat liukuvat koko ajan eteenpäin, kun uudet kehittäjien sukupolvet katsovat taaksepäin kohti omaa lapsuuttaan ja pyrkivät vangitsemaan sen tunnelmat ja ilmeen uusiin peleihinsä.

Eikä tässä tietenkään ole yhtään mitään vikaa. Sen lisäksi, että monet näistä muinaisista peleistä ovat erinomaisen hyviä vielä nykyään, vaikka PlayStation 1:n peliä muistuttavan teoksen luominen on hauska haaste koko kehitystiimille. Olivatko ne vanhat pelit oikeasti sellaisia, kuin muistamme? Mitkä elementit tekivät niistä sellaisia? Voiko näitä elementtejä parantaa menettämättä sen alkuperäisen kokemuksen sielua?


Nämä ovat ajankohtaisia kysymyksiä kun pureudumme ruotsalaisten kehittämään retrokauhupeliin, Heavy Metal Death Caniin. Se on saanut selvästi vaikutteita Resident Evil -peleistä sekä Silent Hill -sarjasta, mutta ei ehkä osu täydellisesti maaliinsa.



80-luvun alkuvuosina elettiin vielä Kylmän sodan tunnelmissa. Vielä tuolloin niin naurettaviin asioihin kuin demokratiaan ja ihmisoikeuksiin uskonut Yhdysvallat kalisteli sapeleita Neuvostoliiton kanssa. Kuten me Suomessa hyvin tiedämme, kalistelun aiheuttamia kipinöitä putoili sitten pitkin pohjoismaita vähän väliä.


Heavy Metal Death Canin maailmassa pohjoismaat kyllästyivät katselemaan touhua vierestä ja perustivat oman puolustusliiton, jonka sukellusvene toimii myös pelimme tapahtumapaikkana. HMS Domherren -sukellusvene oli noutamassa näytteitä vedenalaisesta löydöksestä, kun se yllättäen menetti yhteyden kotimaahansa. Tähän on myös hyvä syy: miltei koko miehistö on joko kuollut tai muuttunut öljyisiksi hirviöiksi. Pelaajan ohjastama nuori merimies tuntuu olevan se ainoa täysjärkinen, joten nyt hänen täytyisi selvittää, miten syvyyksissä ilman virtaa ajelehtivan sukellusveneen saisi taas toimintakuntoon ja matkalle kohti kotia. Niin, ja taisin jo mainita ne öljyiset hirviöt, jotka nyt vaeltelevat aluksen käytävillä?

Tarjolla on muutaman tunnin mittainen, eli hyvinkin kompakti, selviytymiskauhukokemus, joka on paljon velkaa Resident Evilin ja Silent Hillin tapaisille genren klassikoille. Pelin kehitystiimi hehkuttaa Steamissa, miten Heavy Metal Death Can on hardcore-menoa tosi koville jätkille, juuri sellaisena kuin sen muistamme 90-luvun kultaisilta ajoilta!

Luvassa on siis klaustrofobista harhailua pitkin sukellusveneen käytäviä ja huoneita. Nostan kehitystiimille hattua siitä, että esikuvia on todellakin seurattu hyvin uskollisesti ja piittaamatta tippaakaan siitä, miten realistisia ratkaisut ovat. Niinpä esimerkiksi laivan komentosillalle ei ole asiaa, ellei löydä jostain niitä kolmea kultaista mitalia, jotka tarvitaan oven avaamiseen. Tai hitostako minä tiedän, miten Ruotsin laivasto ovensa lukitsee. Ehkä tämä on realistista? Hauskaa joka tapauksessa!


Muinaisten pelien hengessä edessä on paljon edestakaista vaeltelua pelaajan etsiessä avaimia ja muita tarvittavia esineitä ja sitten rahdatessa niitä joko suoraan puzzlen suorituspaikalle tai johonkin varastolokeroon odottamaan myöhempää käyttöä. Kun kyseessä kuitenkin on vain noin viiden tunnin mittainen peli, olisi voinut toivoa, että tämä selvä pelin pitkittely laivan päästä päähän juoksemisella olisi jäänyt vähän vähemmälle, mutta minkäs teet.

Eivätkä ongelmat valitettavasti lopu siihen.



Heti alkuun totean, että Heavy Metal Death Can näyttää todella hyvältä. Kehitystiimi on selvästi hakenut inspiraatiota PlayStation 1 -aikakauden Resident Evil -peleistä, joten pelihahmojen tekstuurit ovat hyvin karkeita ja vielä vähän väliä sopivalla tavalla vääristyneitä, PlayStationin kuuluisia ongelmia mukaillen. Vaikka pelimaailma on kokonaan 3D-grafiikkaa, myös taustat on saatu sävyttimien avulla näyttämään karuilta 2D-grafiikoilta. Äänimaailma on myös mukavan vähäinen, mikä yhdessä todella pimeän maailman kanssa tuo peliin valtavasti tunnelmaa. Tiimin graafikoille ja äänisuunnittelijoille ei voi kuin nostaa hattua, ensiluokkaista työtä.


Valitettavasti pelisuunnittelu on sitten lipsahtanut hieman turhankin paljon jos nyt ei urbaanien legendojen niin ehkä vääristyneiden muistojen puolelle. Heavy Metal Death Can kun ei tunnu ihan samalta kuin ne 90-luvun kauhupelit, vaan enemmänkin siltä, millaiseksi niitä vähemmän pelanneet kuvittelevat ne. Oliko tässä mitään järkeä? Ei? Okei, selitän.

Yleisen uskomuksen mukaan esimerkiksi se alkuperäinen Resident Evil oli aivan uskomattoman brutaali ja vaikea kokemus, joka ei antanut tippaakaan armoa ja muutti raavaat miehetkin itkeviksi vauvoiksi. Mutta eihän se todellisuudessa ollut mitään sen kaltaistakaan. Kankea, kyllä. Monilla tavoin karu, toki. Teknologia ja 3D-pelimaailmat olivat vielä 90-luvun puolivälissä ihan uusi juttu, joten kehitystiimit eivät vielä olleet keksineet kaikkein sujuvimpia tapoja toteuttaa esimerkiksi 3D-kontrolleja. Mutta Resident Evil oli suunniteltu alusta saakka massayleisöön vetoavaksi peliksi, jollainen se myös oli: se oli 90-luvulla uskomattoman suuri hitti, jota pelasivat niin totaaliset nyypät kuin hardcore-pelaajatkin.


Kehittäjien on helppo astua ansaan, jossa he yrittävät jahdata tätä vääristyneiden uskomusten sikamaisen vaikeaa pelikokemusta ja missaavat näin ne elementit, jotka tekivät siitä esikuvasta rakastetun klassikon. Ja näin on käynyt myös Heavy Metal Death Canille. Joo, Resident Evilin perusjutut löytyvät. Tallentaminen onnistuu vain rajoitetuilla paikoilla ja vain käyttämällä rajoitettuja tallennusesineitä. Kestopisteitä voi palautella rajoitetusti, jälleen rajoitetuilla esineillä – tässä tapauksessa nuuskapurkeilla. Ammuksia on vähän ja ideana olisi, että vihollisista kuuluu pikemminkin juosta ohi kuin tappaa jokainen vastaantulija.

Mutta kokonaisuus ei toimi läheskään yhtä hyvin kuin Resident Evilissä. Vihollisia on liikaa ja huoneet ovat liian ahtaita, joten vihollisten ohittaminen on usein mahdotonta ja vielä useammin turhauttavan haastavaa. Tallennuspaikkoja on liian harvakseltaan, joten kun kuolema koittaa, se voi tarkoittaa puolen tunnin takapakkia. Kyynisenä miehenä epäilen, että tämä on tarkoituksellista ei vain Resident Evil -larppauksen takia, vaan jotta se muutenkin lyhyt peli kestäisi ehkä vähän kauemmin. Myös pomotaistelut ovat ongelmallisia, koska niiden suunnittelu on niin epäselvää ja toteutus niin bugista, ettei aina pysty edes muutaman yrityksen jälkeen sanomaan, mitä niissä kuuluisi tehdä.

Niinpä Heavy Metal Death Can turhauttaa vähän enemmän kuin voisi toivoa. Mutta ei niin paljon, että koko kokemus siitä vesittyisi. Tiukka tunnelma ja usein hyvällä tavalla osuvat retrovibat ovat kunnossa ja kantavat pelin kyllä maaliin saakka, vaikkakin välillä hieman nilkuttaen.