Amerikkalainen Supermassive Games on viimeisen vuosikymmenen aikana noussut yhdeksi kauhupelaamisen suurista nimistä. Until Dawnista alkanut interaktiivisten elokuvien putki on vieraillut milloin minkäkin kauhun genren parissa, antaen pelaajien astua itse suosikkileffojensa (tai ainakin niiden Temu-kopioiden) pääosaan. Kuka selviää, kuka kuolee? Se on kiinni pelaajan päätöksistä.


Firman tuorein teos valloittaa sen viimeisen käymättömän korpimaan ja suuntaa kesäleirien ja hylättyjen noitakylien sijaan suoraan keskelle avaruuden kylmyyttä. Tarjolla on ensiluokkaista body horroria ja tiukkaa jännitystä, mutta myös pelattavuutta, joka jättää hieman toivomisen varaa.



Kuten käytännössä kaikki muutkin Supermassive Gamesin pelit, myös Directive 8020 on niin kutsuttu interaktiivinen elokuva. Hyvin kepeää seikkailua, toimintaa ja quick time eventejä tarjoileva peli keskittyy tarinankerrontaan, sen pääasiallisen jujun ollessa taas se, että kaikki pelin hahmot eivät suinkaan selviä tarinasta selvillä. Välttämättä.

Pelaajan tekemät valinnat ja menestys niissä toimintakohtauksissa määrittävät, kuinka moni pelin hahmoista yhä hengittää lopputekstien pyöriessä. Jos homma menee aivan penkin alle, ei välttämättä kukaan, tai kauhuleffojen ikiaikaisten perinteiden mukaan ainoastaan se ”final girl”. Jos taas tekee kaiken oikein, muutaman skriptatun kuoleman ulkopuolella voi pelastaa miltei kaikki hahmot.


Kuten kaikki kauhuleffoja pelanneet tietävät, tämä jälkimmäinen vaihtoehto ei välttämättä ole automaattisesti se paras, sillä mitä esimerkiksi Nightmare on Elm Street -leffat olisivat, jos Freddy Krueger ei ikinä tappaisi ketään? Pelien perinteinen hienous onkin ollut se, miten hyvin tarina toimii riippumatta siitä, onko vainajia vain pari vai huomattavasti useampia.

Tarina on myös Directive 8020:n parasta antia. Kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiskunta on onnistunut paskomaan kotiplaneettamme niin tehokkaasti, että katse kääntyy kohti tähtiä. Pari suunnatonta alusta kuljettaa ensimmäisiä pioneereja kohti ihmiskunnan uutta kotia matkalla, joka kestää useita vuosia. Niinpä suurin osa matkustajista nukkuu jäissä samalla kun pari tyyppiä pitää kipinävahtia ja huolehtii siitä, että alus pääsee ehjänä perille.


Vain pari päivää ennen koko porukan herättämistä ja saapumista matkan päätepisteelle kaikki menee kuitenkin pieleen. Meteori osuu jättimäisen aluksen runkoon ja puhkaisee siihen aukon. Avaruuspölyn ohella meteorin mukana saapuu myös annos tuntematonta biologista ainesta, joka lähtee kasvamaan ja tuottamaan miltei täydellisiä kopioita syömistään miehistön jäsenistä.

Niinpä aluksen miehistö herää neljän vuoden nokosiltaan melko erikoiseen tilanteeseen. Mitä muukalaisinvaasiolle voi tehdä? Voiko sen pysäyttää vai ovatko kaikki jo tuomittuja kuolemaan? Keihin kavereihin voi luottaa? Onko tuo tyyppi vielä ihminen vai muukalaisten luoma klooni, joka tilaisuuden tullen upottaa puukon selkään?


Kauhuleffansa nähneet tunnistavat heti vahvoja viittauksia moniin avaruuskauhun klassikkoteoksiin, kuten Alien-elokuviin, sekä vielä merkittävämmin John Carpenterin ”kaikkien aikojen paras leffa”-listoille kiistatta kuuluvaan The Thingiin. Hyvin kerrottu tarina hyppii ajassa sekä eteen että taaksepäin, tarjoten pelaajalle välillä vihjeitä siitä, mitä tulevaisuus voi tarjota, sekä myös siitä, miten yleensäkään päädyimme tähän sotkuun.

Hauskana uudistuksena peli nojaa entistä selkeämmin valintojen tärkeyteen ja niiden vaikutuksiin, sillä aina kun vastaan tulee joku merkittävä valinta, joka haarauttaa tarinan kulkua vähän enemmän, se myös luo ikään kuin pikatallennuspisteen. Pelaaja voi sitten hypätä takaisin mihin tahansa valintakohtaan ja jatkaa pelaamista siitä, jolloin erilaisten valintojen kokeileminen ja eri tarinan haarojen näkeminen on entistä sujuvampaa. Tästä iso peukku.

Valitettavasti Directive 8020 ei kuitenkaan ole puhdasta tarinankerrontaa, vaan videopeli, jota pitäisi myös pelata, ja siinä kohtaa hommat menevätkin sitten vähän pieleen.



Hei, otetaan tähän kohtaan kysymys: tykkäätkö hiiviskelyosioista? Entä sellaisista hiiviskelyosioista, joissa havaituksi tuleminen johtaa kuolemaan? Toivottavasti vastasit molempiin kysymyksiin ”kyllä”, koska ne muodostavat valtaosan Directive 8020:n pelattavuudesta.


Peli nojaa aivan äärettömän vahvasti hiiviskelyosioihin, mikä on huono juttu, koska ne eivät ole viihdyttävää pelattavaa. Vaikka en olekaan hiiviskelyn suurin fani noin yleisesti, en myöskään automaattisesti vihaa sitä käsitteenä. Ongelma on enemmänkin se, että Directive 8020:n hiiviskelyosiot tuntuvat juuri siltä, mitä ne ovat: minipeleiltä, jotka on tungettu mukaan peliin, jonka pelimoottori ja maailma eivät varsinaisesti ole hiiviskelyä varten tehtyjä.

Kontrollit ovat kankeat, kenttäsuunnittelu on tympeän pintapuolista ja selvän pelimäistä ja hiiviskelyn mekanismit ovat myös todella yksinkertaisia. Kehno tekoäly vaeltaa pelaajan lähellä kiinteitä reittejä pitkin ja sitten könytään kankeasti vyötärön korkuisten seinien takana kohti seuraavaa ovea. Lattialla on joskus roskaa, jonka päälle astumisesta lähtee ääntä (ja täten aiheuttaa havaituksi tulemisen) ja toisinaan pitää ranteessa olevan tietokoneen avulla vaikka aktivoida seinällä oleva televisio, jotta pahikset kääntyvät katsomaan sitä. Ja siinä se suunnilleen sitten olikin. Kun pääsee yhden huoneen ovesta ulos, pahikset teleporttaavat paikalle uudelleen ja sitten toistetaan. Homma alkoi syödä miestä jo vajaan tunnin mittaisen tutoriaalin aikana, mutta valitettavasti toistot eivät suinkaan jääneet siihen.


Ymmärrän tavallaan kehitystiimin perspektiivistä, miksi hiippailua on niin paljon. Koska se pakottaa pelaajan etenemään samojen alueiden läpi hitaasti, se on helppo tapa pitkittää peliä halvalla. Korkeiden tuotantoarvojen pelissä tämä on varmasti kultaakin kalliimpi juttu. Mutta pelaajan perspektiivistä realiteetit ovat ikävät. Se hyvä ja viihdyttävä tarina jää paitsioon, kun valtaosa pelistä menee könytessä sohvien takana kuuntelemassa niitä samoja paria repliikkiä vihollisilta.

Muuten mennäänkin sitten hyvin perinteisten Supermassive-kuvioiden parissa. Toimintaosioiden välissä kuljeskellaan tutkimassa alusta ja ratkomassa hyvin simppeleitä puzzleja, sekä keräilemässä pitkin maailmaa ripoteltuja esineitä taustatietojen ja bonusjuttujen perässä. Eihän se kaava oikein ole mihinkään muuttunut sitten Until Dawnin, mitä nyt se hiiviskely on tällä kertaa turhan suuressa roolissa.



On vaikea kutsua Directive 8020:aa miksikään muuksi kuin pettymykseksi. The Thing -henkinen tarina kyllä iskisi minuun oikein kovaa ja on myös nostettava hattua kehitystiimille siitä, että peli näyttää ja kuulostaa oikealta elokuvalta. Tuotantoarvot ovat korkeat ja välianimaatioiden ohjaus on erinomaisen elokuvamaista. PlayStation 5 -versio myös pyöri ainakin PlayStation 5 Prolla oikein pehmeästi, eikä mitään suurempaa töksähtelyä tullut vastaan.


Mutta lopulta nämä hyvät piirteet jäävät väistämättä vähän paitsioon, kun se peruspelattavuus on niin tympeää, että olin itse jo valmis pistämään koko pelin romukoppaan parin tunnin jälkeen. Sanoisin oikeasti ja liioittelematta, että noin 10 tunnin mittaisesta tarinasta yli puolet menee hiiviskellessä, mikä on hyvin huono juttu.

Niinpä on todettava, että vaikka miten olisin The Thingin ja kauhuleffojen ystävä, 60 euron sijoitus Directive 8020:aan tuntuu huonolta idealta. Tarinansa puolesta tässä olisi ehkä parasta Supermassive Gamesia vuosikausiin, mutta toisaalta yksikään tiimin aiempi peli (miinus ehkä kaikin puolin kehno The Casting of Frank Stone) ei ole kyllästyttänyt minua pelikokemuksena läheskään näin paljon.