Tuorein sisältö

Sonic Generations

Arvioitu: Xbox 360
Genre: Tasohyppelypelit
Pelaajia: Yksinpeli
Ikärajoitus: 7
Kehittäjä: Sega
Julkaisija: Sega
Julkaisupäivä: 01.11.2011
Pelin kotisivut
Mikko Heinonen

27.01.2012 klo 16.32 | Luettu: 9450 kertaa | Teksti: Mikko Heinonen

Vanhat ja uudet konstit
Huomioiden, että olen pitänyt Sonic-siiliä avatarinani eri keskustelupalstoilla kohta 10 vuotta, suhteeni tähän nuoruuden suosikkiin on nykyisin lievästi sanoen viileä. Sonic the Hedgehog 2 on mielestäni edelleen eräs maailman parhaita 2D-tasoloikkia - jopa paras. Sonic Team kuitenkin voitti Rarewaren ainakin siinä, miten nopeasti luovuuden kaivo kuivui, kun maailma muuttui. Johtoajatus katosi liki välittömästi MegaDriven lakattua olemasta. Ei ole liioittelua sanoa, että kolmiulotteiset Sonicit ovat olleet 90-prosenttisesti roskaa. Edellisen kerran jaksoin pelata pitempään Sonic Adventure 2:ta Sega Dreamcastilla. Kiitos Segan nykyisen shovelware-politiikan ovat nuo Sonicin uran hienoimmat hetket taas varmasti tuttuja jo suurimmalle osalle minkä tahansa pelilaitteen omistajista.

Siksi en oikein tiennyt, miten suhtautua Sonic Generationsin lupauksiin vanhan ja uuden yhdistämisestä. Sonic oli parhaimmillaan 2D-tasohyppelyissä, jotka nykyisin ovat lähinnä tehottomimpien kännyköiden viihdettä. Uudessa Sonicissa ei ole mitään yhdistämistä mihinkään, sen voisi pitkälti unohtaa. No, annoin pelille rehellisen mahdollisuuden tästä huolimatta.

Valonnopeuden kaksoisluonne



Sinällään perinteisessä tasoloikkahengessä tarina kertoo siitä, kuinka Sonicin synttärikutsut keskeytyvät, kun epämääräinen mölli kaappaa ystävät toiseen ulottuvuuteen. Tässä vaiheessa Sonic jakautuu kahtia: vanhaan pyöreään ja mykkään 2D-Soniciin ja uuteen piikikkääseen, älyttömästi mölisevään 3D-Soniciin. Pelin juju on, että kentissä on aina kaksi "Actia": vanhalla pelattava tasoloikkailu ja uudella läpi juostava kohellus. Kentän selvittäminen avaa uusia maailmoja ja palauttaa kehiin Sonicin ystäviä.

Kun kunkin jakson kentät on selvittänyt, ilmaantuu peliin haasteita, jotka selvittämällä saa "pomoavaimia". Haasteet ovat normaalia peliä vaikeampia, mutteivät mitenkään mahdottomia. Sopivalla avainmäärällä pääsee sitten mättämään pomoa vastaan, ja onnistuneesta kellistämisestä avautuu uusi kenttäsarja. Jopa kenttävalikko on tasoloikkaa, sillä Sonic voi liikkua eri kenttien välillä melko vapaasti, ostaa kaupasta lisäominaisuuksia ja jahdata musiikki- ja taidebonuksia.

Syö niin paljon kuin jaksat



Sonic Generations pyrkii tarjoamaan paljon syitä pitää itsestään. Siinä todellakin on kaikille jotakin. Kaltaisiani naavapartoja viehättää vanhojen kenttien uudelleenversiointi (Green Hill, Chemical Plant ja monta muuta ikimuistoista on mukana), nuoremmat pelaajat taas voivat pelata ADHD-Soniciaan - pelissä eteneminen kun ei edellytä molempien varianttien läpäisyä. Kentät ja haasteet on helppo läpäistä kohtuullisella arvosanalla, mutta jos haluaa kerätä S-rankin kaikista kentistä, saa varautua melkoiseen voimapelaamiseen. Nykypelille harvinaisesti pelissä jopa on määrätty määrä elämiä, vaikkei niiden loppumisesta toki kohtuuttomasti rangaistakaan. Kestoa pelissä ei ole loputtomiin, muttei sitä ole liian vähänkään.

Valitettavasti mukana on myös sekä hyvää että huonoa. Parhaimmillaan tunnelma todella on kuin yliäänisiilin kulta-ajalta, pahimmillaan taas kaikki on kuin 2000-luvun kohelluksissa: jotain vilistää hirveää vauhtia paikasta toiseen, en ehdi edes tajuta mitä tapahtuu, miksi putosin tuosta ja mihin nyt pitäisi mennä! En pitänyt tästä Sonic Adventuressa, en Sonic Heroesissa, en missään sen jälkeisissä peleissä - enkä pidä edelleenkään. Sonicin hahmogimmick eli nopeasti juokseminen saattoi olla hyvä tapa esitellä Megadriven grafiikkarautaa, mutta täysin vapaassa 3D-ympäristössä homma menee vain ryntäilyksi.

Kehäraakin kotiinpaluu



Sonic Generations tuo mieleeni vaikkapa Jimi Hendrixin jäämistöstä löytyneet julkaisemattomat levyt. Se on hyvä, siitä jopa jossain mielessä nauttii, mutta on vaikea sivuuttaa haikeaa tunnetta, että tämä kaikki on kuitenkin vain mennyttä, eikä tässä mitään todellista ennen näkemätöntä substanssia ole. Jos homma olisi vain maltettu lopettaa huipulla, suuhun jäänyt maku olisi parempi. Muutama ihan uusi kenttien ympäristö antaa toki toivoa paremmasta, mutta eiväthän ne pysty All Along the Watcht... Green Hillin kanssa kilpailemaan.

Silti tämä peli on parasta, mitä Sonicille on tapahtunut sitten 90-luvun, eikä se ole ihan vähän se. Sonic ei ole hahmona alkuunkaan Marion tasoinen eikä taivu kuin juoksemaan nopeasti. SG ymmärtää tämän varsin hyvin, eikä laita piikkiniekkaa mukavuusalueensa ulkopuolelle kuin ajoittain. Vielä kun turhan ja sisällöttömän koheltamisloikkimisen saisi kokonaan pois.

V2.fi | Mikko Heinonen

Sonic Generations (Xbox 360)

"Paras Sonic-peli aikoihin" on meriittinä jo luokassa "miellyttävin vatsaflunssa", mutta Sonic Generations on oikeastikin ihan mukiinmenevää viihdettä.
  • 2D-kentät
  • Uuttakin ideaa mukana
  • Paljon kaikenlaista
  • 3D-kentät
  • Vanhat ongelmat mukana
  • Epätasainen kokonaisuus
< Star Wars: The Old R... Soul Calibur V... >

Keskustelut (13 viestiä)

Machinus

Rekisteröitynyt 04.01.2011

27.01.2012 klo 16.42

Eix Sonic Colours ollu kumminki ihan hassu 2D Sonicci?
Mikko

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

27.01.2012 klo 16.59

Machinus kirjoitti:
Eix Sonic Colours ollu kumminki ihan hassu 2D Sonicci?


Jooh, se kuuluu siihen 10 prosenttiin, mutta oli vain DS:lle ja Wiille.
Vihdoin

27.01.2012 klo 17.28

Aikaa kultaa muistot ja sehän todellakin pitää. Kuulun samaan ryhmään jonka mielestä Sonic 3 jälkeen kaikki on ollut enemmän tai vähemmän roskaa, mutta nyt on kaikki muuttunut. Olen jopa oppinut pitämään 3D sonicista jonkin verran, kentät ei ole pelkkää juostaan eteenpäin niin kovaa kuin pystyy vaan pelissä on todellakin sitä tasoloikkimista. Ainut asia mikä hämmästyttää on miten viimeinen pomotappelu on päässy QAsta läpi sellaisenaan.
Tärkein

27.01.2012 klo 22.46

Oho Mikkokin näyttää angstinsa kun mainitsee ADHD-Sonicin pelaajat
Tingle

Rekisteröitynyt 19.04.2007

28.01.2012 klo 12.09

Vaikka itsellänikin on melkoinen nostalgiaboneri vanhan polven Sonikkien suuntaan, olihan Sonic 2 ensimmäinen pelaamani videopeli, niin kyllähän nuo 2D-pelitkin aivan kamalia ovat. Rakennuspalikoita on vain heitelty pitkin poikin kenttiä miettimättä millaisen funktionaalisen kokonaisuuden niistä saisi aikaan. Siksi olenkin yllättynyt miten paljon pidin Generationsin klassisista osuuksista. Pomppu viholliselta seuraavalle kohti punasormukselle vievää gondolihissiä, ah auvoa. Mikon kaaottisuusargumenttikin osuu pikemminkin vanhan sonikin niskaan. Ottaen huomioon millaista gotta go fast -vauhtia siili viipottaa, ei kuvaruutu vain kykene näyttämään mitä edessä on vaan ulkomuistia vaaditaan.

Välillä tuo moderni menee kyllä liiaksi QTE:ksi, mutta Generationsissa tämäkin ongelma on saatu pidettyä sopivasti aisoissa. Joistakin teknisistä ongelmistaan huolimatta 3D-Sonicilla pelaaminen on vaan niin sanoinkuvaamattomalla tavalla hauskaa ja tyydyttävää että Generations ja Sonic Adventure 2 ovat kyllä minulle mieluisimmat kolmiulotteiset pomppuloikat mitä maailmasta löytyy :)
Mikko

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

28.01.2012 klo 21.47 1 tykkää tästä

Tingle kirjoitti:
Vaikka itsellänikin on melkoinen nostalgiaboneri vanhan polven Sonikkien suuntaan, olihan Sonic 2 ensimmäinen pelaamani videopeli, niin kyllähän nuo 2D-pelitkin aivan kamalia ovat. Rakennuspalikoita on vain heitelty pitkin poikin kenttiä miettimättä millaisen funktionaalisen kokonaisuuden niistä saisi aikaan.


Ja höpön löpön :)

Olin aikanaan yliopiston pelidesignin kurssilla ja saimme tehtäväksi kuvata, miten peleissä opetetaan pelaajalle asioita pelin edetessä. Otin Sonic 2:n esimerkiksi sen kummemmin ajattelematta, koska olin juuri pelannut sitä sukulaistytön kanssa. Kun aloin tosiaan pilkkoa peliä osiin kenttä kentältä, huomasin että sen alla, mikä ehkä näyttää juurikin vain juoksemiselta oikealle, on pahuksen tarkkaan harkittu järjestys jossa pelaaja oppii, mikä vaikuttaa mihinkin, ja koko pelin vaikeusasteen nousu on rakennettu kertakaikkisen upeasti.

Toki peliä VOI pelata koheltamalla, mutta silloin pääsee kentät läpi vain helpointa reittiä, ilman mahdollisuuksia kaaossmaragdeihin jne. eikä elämiä kerry takuulla tarpeeksi lopun vääntöjä (Metropolis, Death Egg) varten.

Muutama esimerkki:

- Emerald Hill on aivan normaalia tasoloikkaa, jossa viholliset käyttäytyvät kuin "missä tahansa muussa" pelissä, ja esitellään lähinnä pelin muut toiminnot: jouset, ponnahtelevat piikit.
- Chemical Plant tuo mukaan veden, joka on ehkä Sonicin pahin vihollinen.
- Aquatic Ruin laajentaa vesiteemaa: vesi ei ole niin pelottavaa kuin Chemplantissa, ja sen alla oppii hengittämään maasta tulevista kuplista.
- Casino Night lisää pallona pomppimisen ja antaa pelaajalle mahdollisuuden stackata elämiä/continueita jauhamalla slottiautomaatteja.
- Hill Top palaa graafisesti alkuperäisen teeman suuntaan, mutta nyt pelaaminen on huomattavasti riskaapelimpaa - edetä pitää mm. kiikkulaudoilla ja hihnakuljettimet putoilevat, luoliin puskee laavaa ym.
- Mystic Cave on tulikärpäsineen ja kerrasta tappavine puristimineen ehkä pelin toiseksi vaikein kenttäsarja.
- Oil Ocean on tämän jälkeen suorastaan hengähdystauko, kun pohjalla olevasta öljystä voi loikata takaisin. Nokkelasti tehdyt siirtimet ovat samalla myös vaaranpaikka.
- Metropolis (se pelin vaikein sarja) vetää taas yhden maton alta, kun viholliset räjähtelevät itsestään sopivan lähellä, eikä niitä voi ruuvimekanismissa juostessaan oikein väistelläkään. Hauska älytys on sekin, että tässä onkin kolme Actia kahden sijaan.
- Sky Chase ja Wing Fortress pitävät jatkuvasti varpaillaan, kun putoaminen taivaalta on ihan todellinen mahdollisuus. Etenkin lentokoneen kyljessä ilmavirrassa pomppiminen vaatii ajattelua verrattuna aiempiin tasoihin, kun pelisuunta saattaakin vaihtua oikealta vasemmalle tai ylhäältä alas. Myös Tails nyppäistään tässä vaiheessa pois taustatukea antamasta.
- Death Egg on ehkä pelillisesti pelin heikoimpia hetkiä, mutta konseptina se että Sonic joutuu "itseään vastaan" on makea - puhumattakaan siitä, ettei peli ole vielä senkään jälkeen ohi.

Enkä tässä edes uhrannut vielä ajatusta sille, miten monilla eri tavoilla Eggman/Robotnik esiintyy loppuacteissa. Kun vielä huomioidaan, että pelin äänet ja grafiikat vaihtuvat joka kenttäsarjaan täysin, Sonic the Hedgehog 2 on eräs maailman hiotuimpia ja loppuun asti mietityimpiä tasoloikkapelejä - parempi kuin ykkösosa joka suhteessa ja täysin verrattavissa Nintendon tuotantoon tuolta ajalta. Megadriven paras peli ja eräs kaikkien aikojen Top 10:stäni. Ja olin sentään 19-vuotias, kun pelasin sitä tosissani ensimmäisen kerran.
Tingle

Rekisteröitynyt 19.04.2007

29.01.2012 klo 15.39

Mielenkiintoinen näkökulma Mikolla, muttei lainkaan ristiriitainen omani kanssa. Pelin elementtien toiminnat opetetaan kyllä mallikkaasti, mutta aniharvoin ne ovat yhteistyössä keskenään luomassa hekumallista tasoloikkakokemusta. Siinä missä Sonicin keinu on pelkkä keinu, Mega Manin tulisi huomioida tarkkaan keinun liikerata väistellessään joka suunnasta sinkoutuvia ammuksia.
Mikko

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

29.01.2012 klo 19.39

Tingle kirjoitti:
Siinä missä Sonicin keinu on pelkkä keinu, Mega Manin tulisi huomioida tarkkaan keinun liikerata väistellessään joka suunnasta sinkoutuvia ammuksia.


Ahaa, eli pelin pitääkin olla sadistinen ollakseen hyvä? Sonicin ansioihin lukeutuu mielestäni se, että se ei useimmiten ole sitä. Muutenkin "kamalaksi" kutsuminen haiskahti lähinnä siltä, että nykyinen tai mennyt lukkarinrakkaus Nintendoon sumentaa näkökenttää vähän liikaa.
Tingle

Rekisteröitynyt 19.04.2007

29.01.2012 klo 21.26

Puhuin elementtien vuorovaikutuksesta keskenään, en varsinaisesti vaikeudesta itsessään vaikka se melko lailla välitön seuraus onkin.

Mitä noihin lukkarinrakkauksiin tulee, niin Nintendotaustasta huolimatta mitkään Mariot eivät ole koskaan olleet kauhean lähellä sydäntäni ja Mega Manitkin löysin verrattain myöhään. Ala-asteella teetin jopa gallupin parhaasta tasoloikkasarjasta johon itse vastasin sinistä siiliä.
WhereAmI

30.01.2012 klo 11.22

Tähän kohtaan lienee hyvä sanoa että Sonic on maailman yliarvostetuin pelibrändi. Lähes kaikki Mariot, Spyrot, Crashit, Megamanit, Duck Talesit yms ovat parempia kuin edes Sonic 2 tai 3

P.S. millä sivuilla minä käyn kun ihmiset tekevät YOtutkimuksia ja ala-aste gallupeja peleistä?
Mikko

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

30.01.2012 klo 11.48

WhereAmI kirjoitti:
P.S. millä sivuilla minä käyn kun ihmiset tekevät YOtutkimuksia ja ala-aste gallupeja peleistä?


Olisko tää nyt sit sitä peliharrastusta, en tiedä?
SuperMariojaSienet

30.01.2012 klo 13.44

Aika jännä että Beatles ja Kauniit ja Rohkeat ovat outoja gradun aiheita mutta pelit ei. johtuuko vaan median pelimaailman ymmärtämättömyydestä uutisoida asioita?
Jarkko

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

05.02.2012 klo 13.19

Sonic 1-2 ja Robocod. Siinä on maailman parhaat tasoloikat IMHO ;)

Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova