Tuorein sisältö

Inherent Vice

Ensi-ilta: 27.03.2015
Genre: Komedia, Rikos
Ikäraja: 16
Jari Tapani Peltonen

29.03.2015 klo 15.00 | Luettu: 4983 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Paul Thomas Andersonin ohjaamaa etsivätarinaa Inherent Vice ei kannata katsoa väsyneenä, paitsi ehkä todella, todella väsyneenä; mielentilassa, jossa jo törkeät pulisongit kikatuttavat.

Joaquin Phoenix tulkitsee apinan ja Wolverinen risteytykseltä näyttävää ja haisevaa huumehippiä "Doc" Sportelloa, joka toimii yksityisetsivänä 70-luvulla. Entinen hoito anoo apua. Typykän varakkaan rakastajan perhe juonittelee jotakin. En paljasta, eteneekö tämä tarina askeltakaan, mutta paljastan, että Doc saa hoidettavaksi kaksi muutakin juttua, kun odotamme yhä sitä ensimmäistä askelta.

Doc vierailee siellä sun täällä; jäykän poliisin puhuttelussa, hämärillä klubeilla, pikaruokalassa. Lähes jokainen skenaario esittelee uusia hahmoja ja käsitteitä. Tärkeitä erisnimiä pudotellaan 30-50. Opin muistamaan 4. Sekoitin pyöreäposkiset naishahmot toisiinsa toistuvasti. Osa sivurooleista on miehitetty persoonallisuuksilla tyyliin Josh Brolin, Owen Wilson ja Benicio del Toro. Ilahduin, kun joku heistä palasi, sillä muistin toki heidät ja uskoin viimein jonkin liittyvän johonkin.

Yritin keskittyä, olin motivoitunut, onhan kyse suurmestari Andersonin työstä. Kaksi ja puoli tuntia tuntui viideltä, kun tartuin yksityiskohtiin yrittäen löytää niistä järkeä tai muuta arvoa. Kohun mukaan leffa on outo ja onhan se, mutta ei mielenkiintoisella, vaan rasittavalla tavalla. Säpsähdin pari kertaa, kun rumat, tylsät apinat alkoivat kiljua tai tapella, sillä pääasiassa he jaarittelevat. Materiaalia voidaan kohteliaasti kuvailla huumoriksi, kun Doc innostuu panemaan ja laukeaa saman tien tai työntää naamansa pollepölyyn innosta hihkuen. Outoa tämä ei ole mihinkään muistamaani huumehörhöelokuvaan verrattuna. Hienovaraisempien silausten koin edustavan asiallisemmin hienovaraisuutta kuin huumoria.

Jos tarkoitamme tarinalla tapahtumaketjua, se ei ole erityisen mutkikas. Opin vain vähän uutta, kun luin tiivistelmän Wikipediasta. Tiedossa ei ole villejä käänteitä, eikä kyseessä ole aivopähkinä Sherlockille, vaan vaikeatajuisuus johtuu kerronnan muodottomuudesta. Doc putkahtaa yhä uusiin kuvioihin hourimaan ja hupsista, töksähtävän siirtymän jälkeen tulee puheeksi, että juuri esitelty hahmo kuoli kohtausten välissä. Tyyli on tarkoituksellinen.

Tyyli voi toimia. Pilveä pössyttelevä päähenkilö ajelehtii. Jos tunnelmat kolahtavat, katsoja taipumuksistaan riippuen joko vain nauttii, tai ryhtyy perustelemaan, miksi hän nauttii. Sivulauseet voivat muuttua teemoiksi ja juoniaukot nerokkaiksi silauksiksi, ja epäilemättä tekijät jotakin oikeastikin tarkoittavat. Eeppinen sotku voi näyttäytyä - vaikkapa - herkullisen tragikoomisena hippiajan kuolonkorahduksena? En naljaile. Ne ovat kohokohtia urallani elokuvien suuntaan tuijottajana, kun uskon, että Aivopieru X on vuoden paras eikä huonoin elokuva. Sitä antaa jotakin itsestään kauniille katastrofille, jos se kolahtaa.

Sitä luulisi, että Phoenixin letkeä suoritus toimii tarttumapintana. Töksähtävät siirtymät tuhoavat alustavankin ymmärryksen siitä, mitkä ovat Docin aikeet ja ajatukset. Tuumin, että hän on pihalla, koska hän ei vaikuta terävältä, mutten aistinut millä tapaa. Hän kukaties hallusinoi useinkin, mutten jaksanut arvailla milloin. Olin kymmenen metrin päässä hänestä. Hän ja muut ovat himojen, harhojen ja luonnevirheiden voimalla toimivia teennäisiä, makeilevia elukoita, joiden kanssa en voisi kuvitella keskustelevani. Useissa etsivätarinoissa päähenkilön kerronta tuo tuulahduksen rehtiä inhimillisyyttä kyynisen kylmyyden keskelle. Tässä tapauksessa kertojana toimii satunnainen typykkä, koska tsäbä ja däbä. Informaatiopuuro ja hämärämpi soopa kertojan suusta kaiken muun jaarittelun päälle on kertakaikkisen sietämätöntä.

Anderson (oletettavasti) toteuttaa visionsa moitteetta, mutta paljonpa arvoa on sillä, jos tiimi selviää kunnialla pitkästä, katkeamattomasta otoksesta, kun hahmojen motiivit selitetään hepreaksi ja mahdollinen huipentuma on energinen vain tämän nimenomaisen ajanhukan yleiseen tasapaksuuteen nähden. Nautin jostakin näkemästäni noin 20 sekuntia yhtäjaksoisesti parikin kertaa. Sen verran kuluu, ennen kuin pää oivaltaa, ettei muikea näyttelijä tee mitään muikeaa.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Unbreakable Kimmy Sc... Imagine Dragons - Sm... >

Keskustelut (5 viestiä)

TatiTheThird

30.03.2015 klo 07.53 3 tykkää tästä

Leffahan alkaa kiinnostaa yhä enemmän :D
Slobber

Rekisteröitynyt 13.09.2007

30.03.2015 klo 23.43

Merstariohjaaja? Repesin aika perkeleellisesti! :D
Amulon

31.03.2015 klo 17.47 1 tykkää tästä

Tämä arvostelu onnistui myymään leffan itselleni kyllä täydellisesti.
Kalle

02.04.2015 klo 11.03 4 tykkää tästä

Slobber kirjoitti:
Merstariohjaaja? Repesin aika perkeleellisesti! :D
Magnolia, Boogie Nights, There Will Be Blood. Upeita leffoja Anderson on tehnyt ja ohjaaja olikin ainoa syy, miksi tämä itseäni kiinnosti.
hippi

02.07.2015 klo 20.00

Hauska olisi kuulla mitä mieltä arvostelija on elokuvista Boogie Nights, Magnolia, Punch Drunk Love ja There Will Be Blood. Tajuaako hän jotain elokuvista, ihmisistä ja elämästä, vai onko vain idioluution tulos kuten suurin osa meistä? Pelkkä vitsi tai kupla.

Kirjoita kommentti

44521

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova