Hard rock -suosikki Def Leppardin yhdestoista studioalbumi antaa ainakin levyn alun viisuilla helpotusta vanhojen fanien odotuksille. Bändin edellisestä studionäytöstä on jo enemmän kuin vuosia. Parin livelevyn jälkeen 'tuorein' uutta materiaalia sisältänyt studionäyttö on vuodelta 2008 (Songs from the Sparkle Lounge). Levy ei suuremmin vakuuttanut vaikka oli sentään enemmän vanhaa Leppardia kuin vaikkapa uusia päivitettyjä tuulia etsinyt Slang. Def Leppadiksi nimetty uutuus hyytyy levyn loppua kohden kovin keskitempoiseksi hymistelyksi mutta parhaat hetket säväyttävät.

Levyn avaava Let's go omaa samaa vetovoimaa ja dance-potkumaista hekumointia kuin Hysteria-levyn Pour some sugar on me. Nostalgiaa! Samasta lähteestä puristetaan Dangerous-kappaleen kertosäkeessä, joka on suoraa muistumaa Pyromania-albumin mahtihitistä Photograph. Man enough lainaa Queenin 'Another One Bites The Dust' -siivua härskisti - kokonaisuutena kappale on kuin Queenin ja ZZ Topin Recycler-albumin aikaisten huurujen uudelleenlämmittelyä. Leppardin tehokkaan siirappiosaston vahva näyttö löytyy We belong -nimen alta. Heruttaa, tällä viisulla irtoaa rakkautta.

Myös Invisible on terävä vaikkakin hieman erilainen mutta Sea of love on jo vetelää metritavaraa. Energized kuulostaa väkisin päivitetyltä pop punk -ryhmältä. All time high on räväkkänä rokituksena suunta, joka olisi selkeästi järkevämpi kulkusuunta - kenelle tätä tehdään, tuskin näillä kilometreillä kohderyhmänä on teinit!

Def Leppard testailee tapansa mukaan erilaisia rumpusoundeja. Osa menee räpiköiden syvälle lepikkoon. Leppard yrittää välillä olla modernimpi kuin mitä raidat ja pilkut osoittavat. Bändillä on outoa pyrkimystä myös jonkinlaiseksi 'vara-Bon Joviksi'. Vanhassa vara parempi. Kyllä nostalgia elättää yhden Def Leppardin.