Tuorein sisältö

Rocketman

Ensi-ilta: 29.05.2019
Genre: Draama, Musikaali
Ikäraja: 12
Jari Tapani Peltonen

01.06.2019 klo 16.45 | Luettu: 9199 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


Kyllä kannatti katsoa taas yksi tällainen, tuumin, kunnes tästäkin piti kirjoittaa. Elton John on juhlakalu, jota avoimesti tumputetaan. Se sopii parista syystä. Lajityyppi on musikaali ja musikaalit ovat tunnetta. Uskon muusikon voivan tempaista hittibiisin tuulesta, mutta ilmoitusluonteinen nerous on etäännyttävää kerrontaa musikaalien ulkopuolella: musikaalissa tyyppi voi ulista hittiään lapsena ja tanssiessaan kasvaa aikuiseksi. Crocodile Rock on niin hyvä biisi, että kuuntelijat nousevat ilmaan? Elokuvallisten apukeinojen johdosta (kuuntelijat nousevat ilmaan!) se ehkä on. Iso osa elokuvasta keskittyy herra Johnin addiktioiden, patoumien ja luonnevirheiden kuvaamiseen hänen siunauksellaan, ja kyllä roastienkin uhrit lemmellä palkitaan.

Mistä alkaa matka kevyen rockin puolijumalaksi? Yllättäen pysäkiltä, jolta lähtee matka asekauppiaasta supersankariksi, nörtistä viikinkipäälliköksi, miehestä naiseksi ja Teletappi-fanista K-Marketin kassaksi: katsos kun, faija oli etäinen mulkku. Kukapa meistä ei olisi erilainen, jos olisimme keskustelleet mytologisen oikean miehen kanssa. Se selkenee, miksi leffa klisettä painottaa, kun myös äidin etäisyys ja muiden suhteiden riittämättömyys on alleviivattu: elokuva kertoo turvallisen pohjan puutteesta. Eltonilla menisi hyvin, jos ymmärtäväinen sanoittajakaveri olisi homokin. Manageri pyllistää kätevästi, mutta suhde on myrkyllinen ja Elton pitää siitä kiinni traagisen kauan. Miljoonien rakastama tähti ei osaa kuin tarttua pulloon.

Joku virkkoi näytöksen jälkeen, että tosi hyvä, vaikka kerran meinasin nukahtaa. Siunaan tuomion. Siihen on laitettu ajatusta, että nousu ja rappio on saumaton matka, jonka synkimpiinkin vaiheisiin saadaan kerronnallista energiaa fantasiamusikaalien montaasimahdollisuuksilla. Vartti löysää sekaan eksyi silti, koska tarina on tavallisempi kuin leffa myöntää. Spesifistinen pulma on se, että biisi voi olla hyvä ja tunnelataukseltaan oikea, mutta musikaalia varten sitä ei luotu. Pari kertaa kaipasin englanninkielistä tekstitystä, kun en saanut sanoista selvää, mutta leffa päätti jättää pois suomenkin: biisi ei rekisteröitynyt avautumisena vaan taustamusiikkina, vaikka kamera oli kiinni laulajan naamassa.

Elton käy läpi euroviisuhistorian mauttomimmat asut ja kevyesti ehtii imitoida Austin Powersia ja vastata sellaisiin kysymyksiin kuin miltä Spede näyttäisi homona. Asujen ja turpakarvojen vaihtelu ja oheneva tukka tekevät ajoittaisesta pikakelauksesta hupaisan vitsin. On tyyli-ikoneja, jotka tekevät kaiken väärin ja ovat silti niin kovin oikein. Elton John ja Rauli Badding Somerjoki ovat ihan vain noloja pellejä, ja se on erilailla kaunista, kun heistä lähtee ääntä. Eltonia näyttelevä Taron Egerton on visuaalisesti miespuolinen versio hiirestä, josta saa missin poistamalla rillit, mutta on hän reilusti nautittavampi tässä roolissa ja hyppääjä-Eetuna (saman ohjaajan Eddie the Eagle) kuin nilkkimäisinä alfoina (Kingsman, Robin Hood).

Karu totuus: leffa saisi nelosen, jos itsetuhoisuus onnistuisi ja erinäisiä esityksiä pääsisi ylistämään joutsenlauluksi. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö olisi saanut hyviä fiiliksiä siitä tiedosta, että normaalin asenteen oppinut legenda oppi elämään normaalisti. Lopetus nyt vain alleviivaa tarinan tavallisuuden. Tarina oman juopottelun ja pikkumaisuuden kyseenalaistamisesta on tarina yli 20-vuotiaaksi elämisestä. Sitä voidaan kiitellä, ettei Eltonin elämän rakkaus David kuulu elokuvaan lopputekstimainintaa lukuunottamatta: miehen on löydettävä vastauksia ensin sisältään.

Vartin silpaisu tai vielä väkevämpi musikaalilogiikka kelpaisi, mutta koe tämä teatterissa, jos vanhat biisit himottavat. Mikäli jokainen yli 10 vuotta radiossa ulissut saa tällaisen, Rocketman on paras tuore yleispätevä esikuva täyttäessään kuoppia fantasialla. Sekin piristi, kun Lords of Chaos ampui laulajan ja panosti enemmän satanistijännitykseen, ja se masensi, kun kuulin uuden Godzillan hahmovetoisen puolen olevan pakkopullaa, joten kävi mielessä, että eikö leffa voisi alkaa legendan sikermillä ja kun huumeet vievät hänet mennessään, muuttua Godzillaksi? Kaksi tuntia yhdelle kuluneelle aiheelle on paljon.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Lords of Chaos... Vice - vallan oikeat... >
Keskustele aiheesta

Keskustelut (2 viestiä)

Mikko

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

01.06.2019 klo 20.40 2 tykkää tästä

Perheen nuori Elton-fani, pianisti itsekin, toivoi tätä koulun päätöspäivän ohjelmaksi, joten kävimme. Loppu sai vuolaasti kehuja, tarina tuntui vähän pitkältä varsinaiseen sisältöön nähden ja yhtäläisyydet Bohemian Rhapsodyyn melkoisilta. "Silti se Freddien näyttelijä oli kyllä parempi, vaikka tämäkin oli hyvä." Voin kompata tätä arviota kaikin osin. Hienossa ISENSE-salissa biisit pääsivät oikeuksiinsa.
lainaa
LateHuominen

Rekisteröitynyt 18.01.2015

02.06.2019 klo 10.20 1 tykkää tästä

Hyvä leffa, suosittelen.
lainaa

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova