Kulttimaineeseen ja toisiinsa tottuneiden tähtien provosoivan laiska turhamaisuusprojekti on niin huono, että Sony yritti myydä sen Netflixille, mutta Netflix ei ostanut. Will Ferrell on Sherlock Holmes. John C. Reilly on tohtori Watson. Nyt improvisoidaan niin, että Kultaista vattua heruu! Leffan voi ottaa etsivähaasteena, jossa yrität selvittää rikoksen motiivit.

Benedict Cumberbatchin Sherlock julistautui sivistyneeksi sosiopaatiksi. Kukaan ei yllättyisi, jos empatiakyvyn puutetta vakiovitsinä käyttävä Ferrell kuvailisi samoin itseään. Parodialta se kuulostaa, kun juhlittu mestarietsivä on nyt Ferrellin vakiohahmo: viattomasti silmiä aukova aivokuollut egomaanikko. Vitsiltä se haisee, kun Sherlock huutaa todisteiden todistavan Moriartyn syyttömyyden, koska Moriarty ei jättäisi todisteita. Jätin mainitsematta, että oikeudenkäynti alkaa Watsonin ammuskelulla ja koostuu pääasiassa siitä, mitä pojat improvisoivat päivän tai parin aikana lattiaan merkatun X:n kohdalla seisten. Parhaita paloja: Moriarty on runkkari eli onanoija eli itsetyydyttelijä ja onpas tuo kaunis nuori nainen ruma. Hah, osaan minäkin: päivällä on pimeää kesäisin päiväsaikaan ja jäätelökauppias myy sipulia ja on tyhmä paskiainen!

Ferrell lienee mielisairas monien taiteilijoiden tavoin. Yhtälössä mättää nyt se, että Sherlock on todellisuutta kärjistävää fantasiaa. Ferrell ei täten pääse häiriköimään todellisuudessa, eikä toisaalta toimimaan fantasian kärjistyksenä, koska parodian nimissä leffa ei suostu tekemään mitään oikein. Rikoksia vahingossa ratkova idiootti on rutiini, jonka voi käynnistää vaikkapa paljastamalla, mikä on "totuus" Sherlockin vanhoista keisseistä. Ei: ainoa keissi on tasoa Vares. Selkeimmin leffa parodioi Robert Downey Jr:n Sherlockin visualisoitua ajattelua, ja ehkä hymähdämme, kun Sherlock villisti pähkäiltyään vain kusee housuun. Teoriassa moni aivopieru voi olla viittaus, mutta fantasialla ei ole selkärankaa, sydäntä tai montaa tunnistettavaa elintä kahden perseenreikänsä ympärillä.

Kakkua leikkaava Sherlock ilahtuu hillosta. Kakussa on ruumis. Koko vitsi oli siinä. Moriarty lähetti tällaisen uhkauksen, joten Holmes toistaa aiemman päätelmänsä. Sankarit etenevät välittömästi ruumishuoneelle lisätutkimuksia varten. 30 sekuntia sitten Holmes katsoi ruumista naama peruslukemilla, mutta nyt hän on yliherkkä: hän oksentaa, jos hän ajatteleekin ruumiita. Tällainen "mikki putoaa kuvaan" -mokailu on nykyään harvinaista.

Sankareiden ensitapaamisesta on kaksi versiota. Kansainvälinen yleisö näkee "johdonmukaisemman" kohtauksen, jossa Holmes yllyttää Watsonia itsemurhaan, mutta Watson kuulee mitä haluaa ja rakkaus roihahtaa. Watson on positiivinen heppu, joka ihailee Holmesia ja tulee hyväksikäytetyksi ja väheksytyksi joka vaiheessa. Se on ehyin teema, ja toisin kuin Ferrell, Reilly on sympaattinen, kunnes toisin todistetaan. Reilly onnekkaasti saa pari tilaisuutta sekaantua ruumiisiin (jne), joten suhde leffaan ei mene mutkikkaaksi.

On pakko mainita outona kestovitsinä tekijöiden amerikkalaisuuden korostaminen, sillä yleensä jenkit ja britit vain omivat asiat selittelemättä. Jenkkikirjailija köyrii brittisankareiden taloudenpitäjää, joten puhutaanpa pari minuuttia Amerikasta, vaikkei kirjailija saati manner liity mihinkään mitenkään. Myöhemmin mm. sitä päivitellään, että olisi kauheaa, jos amerikkalainen demokratia sallisi Donald Trumpin kaltaisen presidentin, jonka etunimi on Donald ja sukunimi Trump, tajusithan viittauksen? Amerikka! Moriartykin on menossa Amerikkaan useiden mainintojen mukaan. Kärsin usein yliaktiivisesta ajattelusta ja polla alkoi tilttailla kuin kehnon taide-elokuvan aikana, kun koetin löytää tästä minkä tahansa valtakunnan logiikkaa.