Tuorein sisältö

Jojo Rabbit

Ensi-ilta: 10.01.2020
Genre: Draama, Komedia, Sota
Ikäraja: 12
Jari Tapani Peltonen

21.01.2020 klo 20.30 | Luettu: 2028 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


Pasifismi on vain naamioitua pelkuruutta! Ihmiskunta on karaistunut voimakkaaksi ikuisissa taisteluissa, ja ikuinen rauha merkitsisi sille vain rappiota! Adolf Hitler on poikamaisen energian symboli. Vaikka ja varsinkin jos tappaminen ahdistaa ja muut kiusaavat, pitää rohkaistua ja vaikkapa Duudsonien tyylillä todistaa olevansa äijä ja valmis veljelliseen sankaruuteen...! Jojo-pupuksi haukuttu 10-vuotias Jonathan tähtää Hitlerin henkivartijaksi, mutta hieman arkana ja kömpelönä hän ajautuu vaikeuksiin natsien nuorisoleirillä. Hitler pomppii vierellä kovasti tsemppaavana mielikuvitusversiona, joten kyllä se tästä? Oikeistolaisuus on elämän valo, kunnes on aika aikuistua ja lakata pelkäämästä mörköjä sängyn alla.

Järkevät kommentit esimerkiksi harhoihin "armeijassa tehdään miehiä" ja "tuo on homojen hommaa" ovat "sitten en ole mies" ja "sitten olen homo toisinaan". Natsi ei filosofiaa vaihda, ennen kuin ryhmäpaineet voi korvata yhtä vahvalla tunteellisella pohjalla, joten on hyvä todeta, ettei Jojo Rabbit ole tärkeä elokuva, eikä edes toimivaa kettuilua äärioikeistolle, vaan ihanaa tumputusta itseään kunnioittavalle vasurille, kristitylle ja/tai feministille. Natsipropagandalla marinoitu Jojo eheytyy, koska rakastava äiti on kasvattanut empaattisen nassikan, joka ei osaa vihata juutalaista, vaikka sellainen torakkamaisesti hiipii seinien sisällä. Aikuisten sadut yleensäkin tukevat vakiintunutta maailmankuvaa. Tämä suutelee sitä haavetta, että jopa se Twitter-nilkki, joka "ihan vain läpällä" haukkuu vasemmistopropagandaksi jokaista leffaa, jossa on yksikin nainen tai laku, saattaa vielä jonakin päivänä olla onnellinen.

Scarlett Johansson laajentaa kuvaa itsestäänkin taiteilijana tehdessään Jojon äidistä lämpöisen lapsuusmuiston tiivistelmän. Äiti tuo elämäniloa ankeuteen, ja kyllä äiti tietää, että 10-vuotiaalla on jo omia juttuja. Äiti jättää tilaa "poikamaiselle energialle", vaikka hän tuo kantansa ilmi. Vastarintapuuhat äiti pitää omana tietonaan ja sekin on vahinko, kun Jojo tutustuu seinäjuutalaiseen. Vieras on Jojoa vanhempi tyttö, joten sehän on hirveä nöyryytys, kun tyttö purkaa patoumansa häneen. Tilanteessa on sähköä, vaikkei Jojon vihassa ole syvyyttä ja koko natsiaate esitetään vitsinä. Koomisesta nahistelusta alkaa orastaa vilpitön ja herkkä yhteisymmärrys. En ollut varma, että siihen venyy (hip-hei-Hitlerinä itse humppaava) ohjaaja Taika Waititi. Hän toki osaa sitoa absurdit friikit arkeen korostaen sekä heidän arvoaan että hulluuttaan. Tällä kertaa spedeilyn tarve ei tule draaman tielle.

Ulkopuolinen maailma edustaa karkeasti sanoen Risto Räppääjä -logiikkaa, eli lapsen näkökulmaa. Selkeämpää on ehkä väittää, että Waititi tekee päätöksiä vaistolla ja tyylirikot toimivat, jos niin sanot. Sotakulttuurilla on painoa, vaikkei Hitler ole ainoa uffaffaa-mies. Jojon pintapuolisesti tuntemat natsit ovat sketsihahmoja, mutta Sam Rockwellin näyttelemällä haavoittuneella kapteenilla on useampi merkitys, joten hahmo maalautuu ihmisenä, olipa kaikki tarkoitus ottaa kirjaimellisesti tai ei. Ristiriidat kuplivat taustalla, kunnes lapselle vaikeimmin ymmärrettävä sattumus eli todellinen sota huipentaa tyylin. Alussa kun Jojo ei vielä eheydy naisten valossa, Hitler selkeästi pelastaa materiaalin, mutta kun tarina on myyty tunnetasolla, Hitleristä tulee rasite, mikä on taiteellinen ominaisuus siinä missä savukiekurointien tylsyys ja Deadpoolin tekohauskuus.

Vanhan liiton natsien kamppaus on oletuksena The Death of Stalinin tasoinen helppo stuntti, eikä useimpien vitsien taso nöyryytä sitä ihan kivaa törttöilyä, joten painotan Jojo Rabbitin olevan draamakomedia, jossa ylilyönnit ovat hyvä renki ja persoonallisuuden lähde. Sydämellisyydellä Waititi ansaitsee vastaavaa kiitosta kuin nykypäivän vihaajille naureskelevat eli rohkeammat pätkät Leijonasydän ja Four Lions. Varsinkin lopussa löysin tunnelatauksesta lukuisia ja erikoisiakin tasoja, joten koin Waititin kehtaavan ja osaavan tehdä mitä tahansa kuin - hyperbolaa - biisi Bohemian Rhapsody. Nipottamalla vähän alkupuolesta ja siitä, miten pitkälle lapsen näkökulman voisi viedä teoriassa, saan perusteltua itselleni tämän arvosanan.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Bad Boys for Life... Taistelulähetit - 19... >

Keskustelut (1 viestiä)

MarkusM

22.01.2020 klo 19.58 3 tykkää tästä

Tämä oli kyllä aika haastava leffa, luulin menneeni katsomaan crazykomediaa mutta tämä olikin itkettävän draaman, sotaleffan ja perhekomedian sekoitus. Pakko melkein katsoa uudestaan nyt kun tietää mitä odottaa niin varmaan tästä nauttii enemmän.

PS. Sam Rockwellin hahmo oli eniten symppis natsi mitä koskaan nähty
lainaa

Kirjoita kommentti



Muita tekstejä tältä kirjoittajalta

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova