Luihuisten tupa ei ole tarkkisluokka Harry Potter -saagassa, vaan ylpeyden aihe omilleen kuin kokoomuksen jäsenkirja. En muista, miksi tällainen sallitaan. Jotta yksi nilkki sadasta voi kelmiksi ensin kouluttauduttuaan todistaa elävänsä ihmisiksi? Jotta nilkin näköinen hyvis voi tarvittaessa elää koko elämänsä nilkkinä ja kaksoisagenttina?

Hyvisten ja pahisten jakaminen eri tupiin fantasiakoulussa on vielä kärkevämpää ja typerämpää Netflix-elokuvassa The School for Good and Evil, mutta asiaa kommentoidaan. Leffa kehittää omia aivopierujaan kohtalaisen kiintoisasti keskivaiheilla eli jopa enimmän aikaa, kunnes tarina paketoidaan niin kaavamaisesti ja laimeasti kuin oli välittömästi pääteltävissä.

Takauman mukaan hyvä ja paha veli perustivat koulun ja riitautuivat. Muovitehosteet ja muu tyylittely pyöräyttivät silmiäni, mutta pian sisäistä logiikkaa alkoi löytyä. Keskiaikaisessa kylässä asustaa kaksi vähän dramaattisempaa tyttöä (tulevaa Disney-aikuista), jotka ovat ystäviä erilaisuudestaan huolimatta. Toinen tahtoo prinsessaksi. Toiselle luodaan hieman noidan imagoa, mutta tolkun ääni hän on: hän tahtoo pois keskiajalta ja sitten siitä koulustakin. Se asenne ankkuroi temppuilevan tarinan. Kun tytöt kaapataan kouluun, kumpikin pakotetaan "väärälle" puolelle.

Ihastellaan nyt kaikkea pärisevää, koomista ja ällöttävän maireaa, kuten hahmojen tiuhaan tahtiin vaihtuvia staileja. Ei ole oikeasti hyviksiä ja pahiksia, vaan ylimielisistä kakaroista toiset juhlivat kauneutta ja toiset rumuutta. Kauniille puolelle päätyy ruokkoamaton pörröpää ja rumalle puolelle hienohelma, joten tarvitseeko tarina taikuutta ja salajuonia, vai riittääkö vinkkien vaihto Sillä silmällä? Näitä satuja tehdään nykyään paljon (Fate: The Winx Saga, Descendants), eivätkä erot välttämättä ole suuria, mutta jos olisin glitteriä ja/tai nokea silmäkulmaan leipova teini, ja tämä olisi ainoa tällainen 5 vuoden aikana, saattaisin kotkottaa, että kyseessä on kulttileffa.

Laitos kouluttaa satuhahmoja, jotta sadut inspiroisivat maailmaa. Siinä ei ole järkeä, mutta olemme säännöt jo puoliksi hyväksyneet johtuen muista tällaisista (varsinkin satuparodioista). Kaikkea ei myöskään pidä uskoa, kun esim. "hyvikset" käyttäytyvät kuin Tuhkimon sisarpuolet. Mihinkään tiettyyn vanhaan satuun tai perinteeseen leffa ei osaa tukeutua. Pari oppilasta puhuu vanhemmistaan muuten vaan. Kapteeni Koukku ja Nottinghamin sheriffi mainitaan, vaikka "pahikset" kouluttautuvat noidiksi.

Kun rehtori listaa satuja, hän viittaa historiaankin, muttei selitä tapausten merkityksiä. Satujen luomisprosessia ei avata, vaikka se tukisi pääjuonta, eikä sen pitäisi olla rakettitiedettä. Esimerkki: kapteeni Koukun perijä ja kadonneiden poikien uudeksi johtajaksi tähtäävä opiskelija voisivat A. olla jo arkkivihollisia liikuntatunnilla, B. suunnitella yhdessä tulevaa, falskia, "inspiroivaa" sotaansa, tai C. edes riidellä käytävillä siten kuin Potter ja Malfoy. Mutta ei leffassa edes ole mitään "kadonnutta poikaa".

Jos huolisit prinsessa- ja Painajainen ennen joulua -faneista kertovan komedian, jossa he päätyvät toistensa kemuihin Disney Worldin teemapäivillä, huolit tämänkin. Löysin suhteellista nautintoa mm. suunnan arvailusta: jokin on lässyä ja typerää, mutta joskus jokin käänne tärähtää vähän dramaattisemmin, jolloin keijuhilsekin saattaa säväyttää. Varma en ole edes siitä, onko leffa ylipitkä vai onko tv-sarja typistetty oudosti.

Pääosatytöt Sofia Wylie ja Sophia Anne Caruso hallitsevat hahmojen muuttuvat mietteet. Erityisen arvokas ristiriidoille on hyvisten dekaani Kerry Washington, joka tätimäisesti muikistellessaan jättää tulkinnan varaa. Paha vastine Charlize Theron on karttakeppifetissi, muiden isojen nimien unohtuessa taustalle. Uffaffaa-mies & naisten Haamujengin ohjaaja Paul Feig on outo kyky, sillä tyylistä aistii sen, miten kamalia hänen vakiotyttönsä McCarthy & Wiig olisivat esim. dekaaneina, vaikkei rönsyily johdu improvisoinnista tällä kertaa.