Saksalaisten sotilaiden kärsimyksiä kuvaava Länsirintamalta ei mitään uutta vastustaa sotaa niinkin osuvasti, että saksalaiset tuikkasivat romaanin roviolle päästäkseen sotimaan lisää Hitlerin kanssa. 2000-luvulla klassikko näyttäytyy eri valossa: leffa oli viikon kolmanneksi relevantein Netflix-tapaus joskus viime vuonna, mutta nyt se pitää katsoa, kun sille arvottiin 9 Oscar-ehdokkuutta.

Nostetaan hattua perusasioille ennen sarkasmimyrkytystä. Jos Tuntematon sotilas piti filmata kolmesti, saksalaisten piti filmata tämä kunnolla kerran; aiempien versioiden ollessa englanninkielisiä. Kuvasto on ammattimaista. Piruparkojen kohtalo herkistää. Ukrainan sota saattaa käydä mielessä, kun sotapoika on sympaattisimmillaan tai kun asemasodan turhuus alleviivataan, joten ehkä Oscar-äänestäjiin voi projisoida sen asenteen? Heidän mielestään pahaenteisten möö-Möö-mö-sävelten toistaminen kuulostaa paremmalta kuin mm. The Batmanin musiikki, mutta kuitenkin.

Sisu ei ole Netflix-leffa siksi, että ohjaajan mukaan Netflixin ehdotus mennä suoraan toimintaan oli epädramaattinen. Yllättäen tämä leffa tarjoaa heti alussa lähes katkeamattoman otoksen, jossa rynnäköidään esiin juoksuhaudoista. 1. maailmansota! Jee!

No, mielenkiintoni vangittiin. Perään saadaan ironistakin tyyliä ompelukoneen naputtaessa soltulle takkia kuin konekivääri. Mikään kehu ei tarkoita, että leffa ansaitsee enemmän kunniaa teknisissä kategorioissa kuin Avatar: The Way of Water ja Top Gun: Maverick. Mikä jää mieleen? Se jäi, kun Taistelulähetit - 1917 haki illuusiota kaiken hoitamisesta yhdellä otoksella. Vaikken harrasta ihmisiä, olen kuullut vieraiden ylistävän Pelastakaa sotamies Ryanin aloitusta 15 vuotta ensi-illan jälkeen. Sääli, jos joku ei nähnyt niitä teatterissa, mutta äiti lohduttaa: "meillä on jo se leffa kotona". Se leffa: tämä.

Kuolemattomuuteensa ja muuhun propagandaan uskovat nuoret muikelot lähtevät soitellen sotaan. Silmissä kiiltää päässä soiva humppa, mutta sitten... sodanvastaisuutta. Vaikkei naiivi muikistelu ole aina näin kärkevää, ei ole syitä pohtia, ovatko pojat erilaisia verrattuna kollegoihinsa muissa tällaisissa. Tämä on taas yleispätevä luontodokumentti.

Ja tämä olisi parempi sellainen, ellei tarinaan olisi lisätty kabinettikeskusteluita. Poloinen Daniel Brühl yrittää neuvotella tulitauosta, vaikka molempia puolia komentaa psykoottinen mursu. Ennenaikainen viittaus häpeärauhan käsitteeseen tuskin muuttuisi banaalimmaksi, vaikka Brühl raivostuisi heikoista ehdoista, repisi puolet viiksistään ja paljastuisi itse Aatuksi. Mihin lisäykset tähtäävät, jos eivät historian alkeiskurssiin? Teoriassa pösöjen croissantit luovat kontrastia, kun sotilaiden nälkää kuvataan, mutta itse säälin pösöjäkin vetäessäni juustonaksuja ja suklaata. Homman pitäisi toimia päinvastoin: aikalaisille jaaritelleet klassikot voi modernisoida rajaamalla tarinan terävämmin.

Puolivälissä käydään aiempaakin iskevämmin kauhun piirissä tankkien ja liekinheittimien tullessa rintamalle. Vahvimmin elokuvan sisällä olin, kun vihollista puukottanut solttu jumittui kuoppaan toviksi ja näki uhrinsa ihmisenä; sitä tässä haetaan. Vaikkei tämä ole suurten persoonallisuuksien ("aika velikultien") elokuva, kunnioitin myös hengailua. Vastalauseeni suuntautuvat veteliin pösökohtauksiin ja siihen, että papukaijamerkin väärti leffa on Oscar-gaalan mukaan mm. paremmin kuvattu kuin Way of Water ja Maverick. (Avatar 1 voitti sen kategorian, joten kunniaa ei menetä tehosteilla.)

Lyhyt arvostelu: nimi on enne.