Saarella on pubi. Colin Farrell ja Brendan Gleeson notkuvat siellä päivittäin, kunnes Gleeson ei Farrellia jaksa. Siinä meni elämältä pohja.

Koin ratkaisseeni yhdeksästä Oscarista kisanneen leffan salaisuuden vartissa. Irlannin sumuiselle syrjäseudulle eli limbomaiseen unohduksen tilaan sijoittuva musta komedia käsittelee paikallista murretta fetissimäisesti kuin mm. luminen Fargo.

Kun Farrell ei ymmärrä välirikkoa, hän viittaa riitaan toistuvasti sanalla rowing. Rowing, rowing, heh! Fecking hell, pistetään tupakaksi, eli onko tarjota yksi fag? Älä jankuta koko fecking time. Häh? Sanoin, että älä jankuta koko fecking time. Häh, tosiaankin jankutan koko fecking time, jos haluan jankuttaa koko fecking time.

Repliikkien toisto vaikuttaa kulttuurilliselta piirteeltä (on aikaa tapettavana?) eikä vain kirjoittajan maneerilta. Itsetarkoituksellisuus on silti ilmeistä: kun irlantilainen on väittänyt tunnettua erisnimeä oudoksi, hänen on ihan pakko muistuttaa katsojalle, että oma nimi on O'Shitshowfeckington. Huvituin. Englanninkieliset huvittuvat enemmän. Lisäksi: vartin kohdalla kikkeli saa Coca-Colan tursuamaan amerikkalaisten nenistä.

Välirikko johtuu Gleesonin hahmon keski- tai myöhäisiän kriisistä. Hän ei jaksa kaiffaria, joka kisaa pienen saaren tylsimmän turhapuron tittelistä, kun vielä ehtisi säveltääkin. En syytä leffaa taiteesta kertovaksi taiteeksi, vaikka teema on Oscar-äänestäjien mieleen, vaan paino on vahvasti riidan turhuudessa. Jos haukot henkeä aina (eli aina), kun Guillermo del Toro keksii pistää sadun taustalle fasismia, kastelet pöksysi, kun tämä teos viittaa puolikkailla lauseilla Irlannin sisällissotaan.

Se on Farrellia tyhmempi jätkä, joka kuvailee riitaa lapselliseksi heti alussa. Pitkittäminen, perustason uskottavuus ja karisma tuovat pinnalle muita aromeita, mutta se minkä koin samaistuttavaksi, rinnastuu nimenomaan lapsuuteen. On vaivaannuttavaa jumiutua tylsimyksen seuraan ja yhtälailla tekee kipeää kokea riittämättömyyttä, kun olet 10. Avioliitto on tapa, jolla aikuinen voi päätyä tilanteeseen uskottavasti, mutta esim. tarina avioliitosta olisi arvokkaampi kuin "vertaus avioliitosta".

Suurpiirteinen kuva yhteisöstä ei johdattele ajatuksia kansakunnan historiaan saakka. Farrellin sisko edustaa järkeä, Gleesonin luontaisen luotettavuuden ropistessa vaiheittain. Mainitulla tyhmistä tyhmimmällä on omia mutkia jäykän poliisi-isänsä kanssa, minkä tarpeellisuutta en täysin sisäistänyt. "Banshee" on irlantilaisessa mytologiassa kuolemasta varoittava kirkuva noita. Maisemissa hihittelee makaaberi mummo, joten... ei pidä valittaa siitä, kuinka huonoa feminismiä on rinnastaa ulisevat ukot akkoihin?

Pidän useimpia epäkohtia ominaisuuksina. En vain pidä niitä mestarillisina. Leffa voisi helposti olla puolet lyhyempi, mutta tragikoomisella tyhjäkäynnillä on ilmeisempää arvoa kuin kärkevillä käänteillä. Farrellista ei tehdä idioottia Forrest Gump -standardeilla, vaan antamalla ajan rinnastaa hänet aasiinsa, joka sitkeän seurankipeästi pyrkii sisälle. Avioliittovertaus pääsee alkuun, jos pidät häntä Will Smithin kaltaisena pehmoisänä ja Gleesonia itsensä solmuun vetäneenä diivana, joka jakaa persettä pitäen sitä oikeutenaan, yada yada.