Sunrise Avenue on tehnyt oman mukavuusalueensa genrelokeroon mainion levyn. Häpeilemättömän kaupallisen poprockin saralla Sunrise Avenue on vahvoilla. Bändi on hieman myös uudistanut soundiaan, mukana on utuisempaa trippailua ja houkuttelevia tanssirytmejä. Esimerkkinä vaikka Damn Silence, joka on pehmeän pyöreä mutta samalla tansilattialle kosiskeleva ja kerrtosäkeen kohdalta löytyy tukeva annos emotionaalista puristusta. Sunrise Avenuen ongelma on hengettömyys, ennalta-arvattavuus, Samu Haberin nuhaiset vokaalit ja totaalinen hymyttömyys.

Vertailussa ison maailman tähtiin, esimerkiksi Bon Jovi osaa mahtipontiset kutuballadit ja sydäntä repivät tunteilut mutta orkesterilla on hallussaan myös aurinkoisen ja reippaan rokituksen resepti. Sunrise Avenue etenee ruikutusasteella ja melankolian otteessa - ehkä tietty melankolisuus on juuri SE juttu mutta olisi hienoa kuulla bändiltä reipasta pullistelurokkia. Tosin mukana on pari reppaampaa "revittelyä".

Mutta, mutta...Somebody Help Me valuu suoranaiseksi sadepäivän surumielisyyden tunnekuohuksi - kuka näitä tarvitsee? I Don't Dance on lähempänä Bon Jovin reippaampaa kolmannesta mutta jostain ihmeestä (=vokaaleista) löydetään jälleen surumielisempi vivahde. Kiss Goodbye onnistuu soitinkokeiluineen mainiosti ja on albumin rentoja virkistyshetkiä.

Tuotanto on kaikinpuolin maittavaa. Kitaroissa on kirkautta, rummuista löytyy potkua ja I Gotta Go -viisun kohdalla kitarasoundiin saadaan myös tervetullutta säröä. Lyriikat jättävät kevyen vaikutelman, yhdessä Samu Huberin innottoman vokaalisuorituksen kanssa bändin kipupisteet ovat selkeästi esillä. Sunrise Avenue kaipaisi irtiottoa, kunnon tuuletusta. Bändi on niin kiinni omassa formaatissaan, ettei ole helppoa nähdä metsää puilta. Onko näillä jannuilla enää hauskaa studiossa? Muodollisesti pätevää mutta mitä sanoo sydän.