Ennen varsinaisen tarinan alkua tapahtui kyllä hirveitä! Elokuvan nimi: Älä pelkää pimeää (Dont Be Afraid of the Dark). Pikkutyttö muuttaa salaperäiseen kartanoon. Hän löytää unohdettuja juttuja. Hirviöt ryhtyvät kiusaamaan. Aikuiset eivät usko. Lopulta kun joku uskoo, kirjastossa käydään kuulemassa selittelyä ja vinkki siitä, mihin tämä on menossa. Jännitys tiivistyy. Sitten se tapahtuu. Loppu.

Älä pelkää pimeää on ensimmäinen Guillermo del Toron kirjoittama elokuva sitten Hellboy kakkosen. Olen ylistänyt del Toron tuotantoja (viimeksi Julian silmiä), mutta huoleni sedästä itsestään kasvaa. Hirviökulttuurin messias on kirjoittanut niin kaavamaista kauhua, että yhtälöllä sen voisi kauhuksi todistaa. Kyseessä on uusi versio 70-luvun tv-elokuvasta Pimeyden oliot. Kyse on häijyistä hammaskeijuista. Mitä eroa on näillä hammaskeijuilla ja Hellboy kakkosen sellaisilla (klikkaa)? Näillä ei ole siipiä. Nämä kähisevät kuin Klonkku. Eikö muuta, del Toro?

Näe kauhufilmi kakarana, kanna sitä sydämessä. Pimeyden oliot syöpyi aikanaan tavallista useampiin tajuntoihin: se tuli ihmisten olohuoneisiin, pyytämättä, ennen videonauhureita. Ikäraja estää alta kymmenvuotiaita näkemästä uutta versiota, mikä on sääli, sillä pätkä on ammattitaitoinen tenavan ravisteluyritys taiteilijoilta, jotka ovat tienanneet miljoonia traumoillaan. Suostuisin keskustelemaan siitä, onko tunnelmiltaan painostavan julma ja hetkittäin raaka pätkä oikeasti lastenelokuva, elleivät hirviöt näyttäisi vähemmän pelottavilta kuin leluni. Missä iässä lapset vetävät nykyään viinaa? Ota pois kaksi vuotta, ja naps, sinulla on asiakas, joka alkoi päästä irti pimeän pelosta ja leluilla leikkimisestä, kunnes BUU! Kammottava leluleffa traumatisoi! Itse olisin siis tykännyt tästä 17-vuotiaana, ja toki tämä sopii vanhalle piialle, jolla ei ole vibraattoria: katsojan tulee olla viaton.

Pääosaan on löydetty jälleen yksi lapsinäyttelijä, joka ammattitaidollaan ja omistautumisellaan saa aikuiset näyttämään laiskoilta porsailta. Bailee Madison, tämä on hänen elokuvansa, hän myy sen, mikä skenaariossa puree. Tyttö on surullinen, ahdistunut ja lääkityksessä jo ennen kauhuja. Ellei standardienmukainen shokkialoitus olisi juonipaljastus, katsoja voisi huvittaa itseään pohtimalla, ovatko olennot vain tytön mielikuvitusta. Olennot liikkuvat tuuletuskanavissa. Ne tarinoivat kummia häh-häh-hää-aksentilla. Tämä on viehättävän lapsellista; vähän kyllä jännää. Tytön isä Guy Pierce ja isin uusi nainen Katie Holmes ovat uskottavimmillaan tuumiessaan, että tytöllä saattaa sitä vikaa nupissa olla. Uusioperheellä on yleisiä ongelmia, koska koko illan elokuvan täytyy kestää.

Esikoistaan ohjaava Troy Nixey virittelee aavemaisia tunnelmia siinä missä del Toron muut vasallit, toki köykäisen materiaalin rajoittamana. Klassisen painostava ilmapiiri kohtaa action-figuurit... Peukku ylös, että lopputulos on pikantisti huvittava, eikä naurettava. Hammaskeijuissa pelottavaa on asenne. Ne ovat pikku sittiäisiä, mutta eipä vesikauhuista rottaakaan silitellä sovi. Huumori eittämättä pukisi tällaista tarinaa oivemmin kuin toro-junioreiden yhteinen kuolemanvakava tyyli: leffa on luonnostellumpi kuin vaikkapa Gremlins, joka pilkkasi näitä elokuvia. Parhaat lasten kauhufilmit paljastuvat komedioiksi varttuessasi.

Lapsella on oikeus nähdä tämä, jos hän tahtoo. Jos hän näkee kaksi viikkoa painajaisia, loistavaa - onnittelut - mazel tov.