Tuorein sisältö

V2.fi katsoi: Syksyn 4K-elokuva-toimintaa

Manu Pärssinen

11.11.2019 klo 10.10 | Luettu: 1057 kertaa | Teksti: Manu Pärssinen

Monen muotoisia hirviöitä ja Elton John
Detective Pikachu


En ollut muksuna kummoinen Pokemon-fani, mutta psyduck koristaa edelleen tietokoneeni päällystää ja Paras-nimisen pokemonin kortti on tallessa, koska se on paras. Kun Detective Pikachu saapui teattereihin ja Ryan Reynoldsin Deadpool-suoritukset olivat vahvana mielessäni, halusin kovasti mennä sen elokuvateatteriin katsomaan, mutta aikataulut eivät vain antaneet periksi (en kehdannut kysyä vaimolta, että mentäiskö). Alkusyksystä saapunut Ultra-HD-versio korjaa tämän puutteen, mutta valitettavasti pätkässä on ontumista monella muulla saralla.

Maailmassa, jossa ihmiset ja taskuhirviöt elävät yhdessä, päähenkilö Timin etsivä-isä on kadonnut ja tyhjästä toimistosta löytyy puhuva pikachu, jonka kanssa mysteeriä aletaan selvittää. Valitettavasti juonikuviot ja Reynoldsin Pikachu-suorituskin olivat minulle pettymyksiä. Miehen improvisointia ja eläytymistä rooliin hehkutettiin ennakkoon hauskoissa pätkissä, mutta selvästi kuvauksissa (tai äänitysstudiossa) on pidetty melko tiukkaa kuria, vaikka jonkin verran lasten korvien ohi meneviä vitsejä löytyykin. Juonessa oli paljon arvattavaa - tai ainakin aavisteltavaa - ja sillä oli jopa vähän vaikeuksia pitää mielenkiintoni yllä. Ehkä odotin liikaa. Pokemon-olentojen realistista “tosiulkonäköä” arvosteltiin monesta suunnasta kun ensimmäiset trailerit saapuivat (ei tosin niin paljon kuin Sonicin), mutta minä kuuluin siihen joukkoon, jonka mielestä ne olivat oikein onnistuneita - tuttujen otusten bongailu tuo lisää virikettä aivoille.

Pokemonien täyttämästä maailmasta olisi helppo tehdä värikylläisen räiskyvä ja tunkea se täyteen yksityiskohtia, joita siten voisi ihailla 4K-tarkkuudessa HDR-valaistuksen viimeistellessä homman. Näin on onneksi käynytkin! Kyseessä on myös synkkäsävyinen noir-henkisyyttä hakeva etsivätarina, joten tummia varjoja ja pimeitä nurkkia löytyy pitkin matkaa, mutta myös neonvaloja, salamoita, räjähdyksiä ja muuta värikästä, joten sähkörottaetsivän seikkailu on kohtuullisen pätevää matskua uuden telkkarin esittelyyn. Äänimaailmakin pääsee oikeuksiinsa varsinkin taistelukohtauksissa.

Bonuksia katsellessani tunteeni Detective Pikachua kohtaan elokuvana lämpenivät hieman. Niitä on kohtuullinen määrä, mukana on paljon triviaa (Detective Mode tarjoaa tiedonjyväsiä koko elokuvan varrelta) ja pieniä pätkiä mm. näyttelijöiden Pokemon-historiasta, elokuvan efektien tekemisestä ja Ryan Reynoldskin saa olla enemmän Ryan Reynolds. Ehkä kokonaisvaikutus olisi ollut suurempi, mikäli olisin itse ollut aikanaan isompi Pokemon-keräilijä, mutta teini-ikäinen poikani, jonka kaapissa on toista tuhatta korttia hänkin vain kohautti olkiaan elokuvan päätteeksi. Teinit.

Alkuperäinen V2.fi-arvio: (3 / 5)

Rocketman


Suunnilleen Moulin Rougesta lähtien itselläni ja vaimollani on ollut tapana käydä katsomassa elokuvissa kaikki vähänkin kiinnostavammat musiikkipohjaiset elokuvat. Toki arvostan Elton Johnin pitkää uraa, merkitystä musiikille sekä huikean laajaa hittikavalkadia, joten pitihän tämä käydä teatterissa katsomassa. Kiinnostusta vain lisäsi trailerien lupaukset siitä, että kyseessä ei olisi tiukkapipoinen historiankirjoitus, vaan mukaan on lisätty fantasiamaisia elementtejä.

Freddie Mercuryn tarinan tiivistäneen Bohemian Rhapsodyn vanavedessä toisesta brittiläisestä homoseksuaalista laulajaikonista kertovalla elokuvalla oli tiettyjä vaikeuksia erottua (jopa ohjaaja oli osittain sama), mutta Egertonin suoritus ja Eltonin musiikki, sekä fiilispohjalta yli vedetyt kohtaukset auttavat asiaa. Elokuvassa Elton John muistelee uraansa vieroitushoidossa ja pianonsoiton ihmelapsesta päästään vauhdilla rakettimaiseen suosioon sekä sen kääntöpuoliin ja osalle hiteistä saadaan lisää syvyyttä, osa on mukana muuten vaan. Bohemian Rhapsodysta poiketen Elton-leffa ei kuitenkaan vangitse katsojaa tai herätä yhtä suuria tunteita, onpahan vain kohtuullisen pätevästi kerrottu elämäntarina.

Herra Johnin tyyli muuttui 70-luvulla ylilyövän prameilevaksi. Vaikka arki Britannian lähiöissä olikin harmaata ja synkkää, sen sävyt ovat miellyttäviä silmälle ja kun värit iskeytyvät mukaan, ne todellakin iskeytyvät. Sekä HDR:n käyttö, että kuvanlaatu yleisesti on varsin laadukasta ja tarkoitusta palvelevaa. Äänipuolella varsinkin musiikkinumerot hyötyvät hyvästä äänentoistosta tai kuulokkeista ja muun muassa muutenkin voimallinen Crocodile Rock -esitys Troubadourissa saa tilaäänestä vielä lisää nostetta.

Bonuksia on mukana lähes 2,5 tuntia, tosin suurin osa niistä on Eltonin musiikkia elokuvasta eroteltuna. Parhaasta päästä on noin 20 minuuttia poistettuja/leffaan lyhennettyjä kohtauksia. Useimmat poistoista ovat ihan hyviä pätkiä, jotka olisivat voineet olla mukanakin, mutta ilmeisesti kokonaisuus on vaatinut tiivistämistä - nytkin ylitetään 2 tuntia. Musikaalielämänkertaleffoista voi olla montaa mieltä, mutta pelkästään tämän arvion kirjoittaminen sai monet Eltonin kappaleet taas soimaan päässäni korvamatoina.

Alkuperäinen V2.fi-arvio: (3.5 / 5)

X-Men: Dark Phoenix


On aika selvää, että huippuhetkistään huolimatta X-Menit seisovat hopeapallilla Avengersien jyrätessä miljardeja elokuvateattereissa. Tämä - todennäköisesti vähään aikaan viimeinen - x-mieheily oli kaikenlaisissa vaikeuksissa uudelleenkuvausten ja muiden aikataulusiirtymien vuoksi ja näinä päivinä, kun tuotantoarvot nousevat tv-puolella kohisten, lopputulos on se, että Dark Phoenix näyttää A-sarjan sankareiden rinnalta lähinnä tv-sarjan kaksituntiselta kaudenpäätösjaksolta. Eikä edes kovin vakuuttavalta sellaiselta.

Mutantit ovat viimein päässeet yhteisymmärrykseen elostaan ihmisten keskellä, kun pelastustehtävä avaruudessa antaa Jean Greylle kosmisen pilven verran ekstravoimia. Lapsuuden trauma nostaa päätään, kuviot ja ajatukset sekoittuvat ja sivulliset joutuvat tulilinjalle, joten maailmankirjat ovat pian sekaisin - ja avaruusolennot haluavat pilvensä takaisin. Tuntematta sen tarkemmin sarjakuvia, joihin juonikuviot pohjautuvat, loppufiilis elokuvasta oli lähinnä "yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos". Suuria tunteita ei herännyt, mutten myöskään nukahtanut. Näyttelijöistä iso osa vaikuttaa olevan joko ensikertalaisia tai palkkapussiaan noutamassa, mutta Game of Thrones -tuttu Sophie Turner pääosassa vaikuttaisi ottaneen pestin tosissaan.

Vuosien varrella erikoistehosteiden laatu on kehittynyt hieman jäljessä kuvan tarkkuutta ja vaikka useita vuosia ollaankin oltu jo tasatahdissa, niin jostain syystä - koska kuva on niin tarkkaa - erikoistehosteiden käyttö näkyy Dark Phoenixissa välillä liiankin selvästi. Se kuitenkin puhuu kuvanlaadun puolesta, joka on ehdottomasti parempi kuin HD-versiossa. Elokuvan alkupuolella olin jo valmis mehhahtamaan HDR:n hyödyntämisen vähyydelle, mutta kun taistelut värikkäine räjähdyksineen pääsivät vauhtiin, piti sillekin nyökkäillä. Se tuli kyllä väistämättä mieleen, että monet tehosteista ovat varmasti näyttäneet vakuuttavammilta teatterin jättikankaalla. Äänipuolta esittelee tehokkaasti varsinkin kiitävässä junassa tapahtuva taistelukohtaus - ja tietenkin Hans Zimmerin musiikki.

Bonusten pääosassa on viiteen osaan jaettu lähes puolitoistatuntinen dokumentti, jonka kiinnostavuutta vähän syö tekijöiden yli-innostunut toistensa kehuskelu, mutta pitäähän tekemisiään myydä. Pari minuuttia poistettuja kohtauksia ja minuutin hassuttelu X-Jetissä on pian katsottu. X-Men: Dark Phoenix menee kevyenä viihteenä sarjakuvien ja supersankareiden ystäville ja vaikka itse olenkin todistetusti sellainen, niin tätä kirjoittaessani - päivä katselun jälkeen - täytyy sanoa että ei siitä paljon jäänyt mieleen.

Alkuperäinen V2.fi-arvio: (3 / 5)

Godzilla: King of the Monsters


Uusimman Godzilla-aallon aloittaneen vuoden 2014 elokuvan (josta en muista juuri mitään) jatko-osa Godzilla: King of the Monsters on hirviöelokuvaa perinteisimmillään: toimintaa, räjähdyksiä ja uskomattoman helppoja juonikäännöksiä on kasattu toinen toisensa päälle ja lopputulos on massiivinen, näyttävä ja haukotuttava.

Viisi vuotta ensimmäisen rymistelyn jälkeen maailma muistelee tuhossa kuolleita, kun alkaa taas jyristä. Titaaneiksi kutsuttuja jättiolentoja onkin laumoittain ja hallitukset haluavat tuhota ne, Monarch-yhtiöt taas pelastaa tai valjastaa käyttöönsä tai tappaa tai kaikkia edellä mainittuja. Keskiössä on hirviöiden kanssa kommunikoiva ihmelaite ORCA ja touhuun sotkeutunut perhe, jonka toinen muksu tallattiin viime rytinässä ja toinen on Stranger Thingsin Eleven. Yhden puolen tavoitteena on saada maailma resetoitua, toinen taas pähkäilee, mitkä monstereista ovat mukavia ja kutka saavat ohjussateen niskaansa. Godzilla itse on taas se monista hirviöelokuvista tuttu väärinymmärretty sankari. Lopputekstien jälkeen pedataan jatko-osaa, joka on tulossa ensi vuonna.

4K-UHD-HDR-elokuvia on tullut tämän artikkelisarjan myötä katsottua useampia kymmeniä ja välillä sitä on vähän vaikea enää innostua kuvanlaadusta - tai paremminkin sanoen siihen on jo tottunut, enkä äärimmäinen kultasilmä koskaan ole ollutkaan. G:KotM kuitenkin vakuutti valon ja varjon leikeillään - valaistuspuolen pääpäsmärille tarjoaisin palkankorotusta. Kuvanlaatu itsessään on sekin hyvä, vaikka taaskaan ei ole kyse suorasta 4K-versioinnista vaan teatterilevityksen 2K:n skaalauksesta. Elokuvasta ei itseasiassa edes erota kauheasti yksityiskohtia, sillä ‘realistisesti’ kohtaukset ovat täynnä vesiroiskeita, pölyä, sumua ja savua sun muuta. Palasin leffan ääreen kerran katsomisen jälkeen uudestaan kuunnellakseni äänipuolta kuulokkeilla, sillä epäilin, että tämä leffa on jyristellyt teattereissa lujaa, eikä kerrostaloasuntoni salli samaa elämystä. Uusiokuuntelu vahvisti oletustani - äänimaailmaltaan Zilla-kakkonen on komeaa mäiskettä.

Bonusten määrä yllätti. Vaikka ne ovatkin lähes kaikki (kommenttiraitaa lukuunottamatta) blu-ray-levyn puolella, määrällisesti rahalle saa vastinetta. Extroja on noin 20 kappaletta, minuutin mittaisista varttituntisiin. Mielenkiintoisinta on klassisten japani-kaijujen uudelleensuunnittelusta kertovat pätkät, mutta aiheen faneille ja siitä nyt innostuville löytyy paljon muutakin katsottavaa. G:KotM jättää vähän kylmäksi, mutta ison popcorn-saavin ja jytisevän äänentoiston kanssa se menee viikonloppuviihteenä.

Alkuperäinen V2.fi-arvio: (2 / 5)

V2.fi | Manu Pärssinen
< V2.fi testasi: Kasa ... V2.fi testasi: Kolme... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



V2.fi:n JOULUKISA
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova