Life, Animated

Ensi-ilta: 03.02.2017
Genre: Dokumentti
Ikäraja: Ei tiedossa
Jari Tapani Peltonen

05.02.2017 klo 23.00 | Luettu: 2064 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Yleensä dokumenttien kritisointi on mälsää, mutta tätä on käsiteltävä, jos bottien ja eksyneiden seassa vaikka ui vakituinen lukija tai kaksi. Oscarista kisaava Life, Animated kertoo autistisesta Owenista, joka lakkasi puhumasta kolmevuotiaana. Myöhemmin vanhemmat ymmärsivät pojan siansaksan viittaavan Disneyn Pienestä merenneidosta löytyvään hetkeen, jossa noita vie Arielilta äänen. Paljastiko tämä ihme, että lukitussa kuoressa on kypsynyt lapsinero? No ei. Piirretyt auttoivat Owenia ymmärtämään enemmän kuin naamasta näki, mutta ennätyksellisen rikkaita merkityksiä dokumentti ei anna suosikkielokuvalleni.

Life, Animated on kivaa nyyhkytätiviihdettä, joka ymmärtelee erilaisuutta ja hieroo nostalgiaa naamaan. Owen, kuten myös naapurisi ja Siwan kassa, ansaitsevat ymmärrystä, mutta jos olisin psykiatri, alkaisin 60 minuuttia kuunneltuani vaatia tajuntaa laajentavaa rehellisyyttä. Tiedämme jo, että animaatiot vetoavat lapsiin, autisteihin, japanilaisiin, ihmiskunnan alkeita opiskeleviin avaruustursaisiin ja vastaavaan väkeen: sadut ovat kärjistettyjä ja piirroshahmojen tunteet vielä kärjistetympiä. Kun parikymppinen Owen intoilee Disneystä omituisten otusten kerhossa, kaikki näyttävät olevan mukana hengessä, joten miksei muilta haeta laajentavia näkökulmia?

Laajentaakseni näkökulmia, haastan Owenin anekdootti-bättleen. Hän aloittakoon.

Jou, herra kriitikko, en puhunut, enkä silmiä ruudusta laskenut, ennen kuin mulle alettiin puhua Disneyn dialogia. Jou, herra autisti, mä olen katsonut Pienen merenneidon kaikilla ääniraidoilla, kuva kerrallaan ja itseäni filmaten, koska tahdoin ittelleni todistaa, että itken alkuteksteistä lopputeksteihin, vaikka olisin tietoinen tavoitteesta. Jou, herra kriitikko, Pieni merenneito kertoo niin musta, että sain rohkeutta itsenäistyä, koska siinä lopussa lausutaan, että lasten on saatava elää omaa elämää. Jou, herra autisti, kapinoin aikanaan isiä vastaan ehdottomalla mykkäkoululla, mutta asiat on nykyään ihan jees, ja kerran isi jopa osti mulle Disneyn jättinuken lahjaksi, mikä on kanssa vähän sama juttu kuin se lopetus.


Jo valmistajan manuaalin mukaan on sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia ja niin edelleen. Owen on helpompi lokeroida kuin monet. Lähimmäiset ja ammattilaiset ovat harkitusti karsineet hänestä elämyksellisimmän komedian, jotta hänet voidaan laskea luontoon kevyenä Mr. Beanina. Monet, kuten Disneytä rakastava down-serkkuni, ovat vähemmän onnekkaita, eikä leffa toisaalta ole Kovasikajutun tasoinen taiteilijakuvaus.

Owen on valokeilassa, koska hänen isänsä on Pulitzer-palkittu toimittaja Ron Suskind. Ron on kynäillyt kirjan ja käsikirjoituksen. Elävöittävät animaatiot muistuttavat kuvakäsikirjoitusta, joten on helppo visioida, minkälainen olisi näytelty (fantasia)draama, jonka Ron takuulla tahtoo. Nimenomaan Disneyn pitäisi siitä innostua. Ron ja muut Owenin lapsuutta muistelevat myyvät konseptinsa osaavasti. En epäile juttuja, vaan liikutuin ja lisäksi tunnistin inhimillistä pyrkyryyttä. Jos Ron selittäisi, miksi hän on syöttänyt perheelleen pelkkää Disneytä, tai jos Owen toteaisi, että joku Fievel matkalla Amerikkaan on ainoa toisen firman tuote, josta hän pitää, propaganda olisi hienostuneempaa, mutta puolivirallinen Disney-mainos tämä on.

Oikeasta elokuvasta haaveilun ohella teos seuraa Owenin valmistautumista itsenäisempään asuntolaelämään. Hymypoika on suhteellisen rento, vaikka arki vaatii keskittymistä. Naishuolet pyyhkivät virneen jopa kultalusikka-autistin naamalta, mutta mitään ei varsinaisesti tapahdu, tai jotakin jätetään selittämättä. Owenin veli Walt (?!) on vähällä tuoda tarinan erityisosaamisalueelleni pohtiessaan, pitäisikö veljelle opettaa lisää perusasioita sääntö 34:n avulla, mutta se on vain vitsi. Tositarinan kiehtova ydin on äkkiä selitetty ja särmät on hiottu pois.

Owen on fantasiassaan mörköä pelkäävä sivuhahmojen suojelija! Ehkä idea kannattelisi A Monster Callsin tyylistä leffaa? Meh. Vaikka itserakkaus ja autistin kadehtiminen ovat valitettavia temppuja, aloin unelmoida dokkarista, joka visualisoi esim. S&M-Helinä-keiju-fantasian, jonka kirjoitin Fifty Shades of Greyn arvosteluun, ja sitten haastattelee roskien ja Disney-rihkaman sekaan maatunutta meikäläistä, jolla on kimaltelevaa keijupölyä naamassa. Sitä irtoaa nukkejen mekoista ja kulkeutuu käsien mukana. Mutta ehkä tulkinnat voisivat olla yhtä herkullisia kuin ne, joita olen itse tehnyt katsoessani vähemmän siloteltuja dokumentteja, jotka kertovat omituisista ihmisistä.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Lion... Fifty Shades Darker... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

39014

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova