Tuorein sisältö

Ma Rainey's Black Bottom

Ensi-ilta: 18.12.2020
Genre: Draama, Komedia
Ikäraja: 16
Jari Tapani Peltonen

20.12.2020 klo 12.00 | Luettu: 1964 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


'Ma' Rainey on historiallinen laulaja, jota markkinoitiin bluesin äitinä 1920-luvulla. Ymmärrän, ettei hän ole tv-ajan tähti, mutta emännällä on sen verran mielisairaat Turhapuro-tason meikit ja metallihampaat eritoten elokuvan aloittavassa lavaesityksessä, että oletin "Black Bottomin" olevan se asia, josta fani jatkossa haaveilee, kun etupuoli on kerran nähty.

"Black Bottom" on Fortniteen kelpaava tanssivillitys ja tanssista kertova kaksimielinen laulu. Onko laulu tanssimusiikkia? Se voisi olla. Pinnallisella tasolla leffa kertoo risteävistä visioista levytyssession aikana. Viola Davisin tulkitsema mamma tuntee arvonsa ja tahtoo esittää laulun kuten aina, bändin harmaantuneiden patujen myötäillessä. Chadwick Bosemanin näyttelemä fiktiivinen trumpetinsoittaja Levee uskoo svengaavaan versioon, joka kiinnostaa myös valkoisia tuottajia. Leffa ei ole tarina "oikean soundin" löytymisestä, vaan konflikti on tapa nostaa afroamerikkalaisten kokemuksia esiin tiiviisti ja nopealla tahdilla.

Levee on päähenkilö: vain hän ehtii kokea matkan iltapäivässä. Syöpään menehtynyt Boseman on viimeisessä roolissaan huomattavan laiha, mutta täynnä energiaa. Suoritus on hänen vakuuttavimpiaan ihan ilman "edesmenneen pyhimyksen lisää", vaikka katkeransuloinen taso on ilmeinen. Tunteellinen rooli vähintäänkin sallii näyttelijän hyödyntää henkilökohtaista turhautumista ja syvempää elämäntuskaa; koin kokevani joutsenlaulun.

Levee on pärisevä hymypoika uskoessaan, että maailmakin hymyilee. Elämä on kolhinut, mutta pyörä pyörii: mielessä on levytys oman bändin kanssa. Onko Levee saavuttanut asemansa valkoisille pokkuroimalla? Vastaus ei ole yksinkertainen. Kun kaverien herjat viiltävät syvemmältä kuin oli tarkoitus, Levee lyö sielunsa pöytään monologilla, josta leffa muistetaan. Kyyninen ehtii kysyä, pakottaako leffa arkipäiväisen valittamisen sekaan kertomuksen kärkevästä rasismista, mutta tekstin terävyys ja Bosemanin vimma myyvät sen, että Levee tahtoo sanoa sanottavansa tässä nimenomaisessa tilanteessa.

Katsojan tuskin on tarkoitus koota teemoista palapeliä, vaan on joustovaraa. Tyypit eri ikäpolvista ovat uskottavasti omilla kiertoradoillaan paasatessaan, miten asiat ovat. Kun toinen soittaja tarinoi siitä, kuinka valkoiset pakottivat mustan tanssimaan, se oudosti kytkeytyy tanssimusiikin kritiikkiin? Hän ei joudu avaamaan tätä, kun herroilla on kiire riidellä uskonnosta. Davisin mamma on hupaisan persoonallinen tulkinta elämään väsyneestä oman alan osaajasta, joka ei kuuntele ketään, kun urputusta epäilemättä on riittänyt. Googlen kuvahaku ei perustele meikkivalintoja, joten oletan niiden symboloivan samaa asiaa kuin kurpitsapikkelssi Donald Trumpin naamassa.

Levee leveilee kukaties turhan aikaisin. Ajatuksella rajattu paketti ei kaipaa sivujuonia, mutta potentiaalisesti leffa voisi löytää lisää sisältöä, jos se kommentoisi kattavammin musiikkia itseään, eli sitä, kuinka sekä perinteillä että uudistamisella voi olla arvoa. Dave Chappelle huomautti aikanaan, että se saattaa kertoa jotakin historiasta, että valkoiset viheltävät "ain laulain työtäs tee", kun taas bluesia edeltävä puuvillapeltojen musta gospel on raskasta huminaa. Pari ikääntynyttä mustaa ei syty kevyestä hippelis-hoppelista. Valkoinen koettaa selittää, että sehän on tapa unohtaa murheet.

Muutamat otokset ulkopuolisesta maailmasta tukevat yleisen ajankuvan ohella tunnetta, että nämä mustat viihdetaiteilijat ovat suhteellisen mukavassa kuplassa, vaikka se on hutera. Dialoginsa ja tunnelatauksensa summa näytelmään perustuva teos on. Vaikka lavateatteria karsastankin puhtaasti lähikuvien puutteen vuoksi, eritoten Bosemanin suorituksen arvo välittyisi kuunnelmastakin.



STRIIMAA täältä:

Powered byJustWatch

V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< AC/DC - Power Up... Soul - sielun syöver... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova