Dimmu Borgirin uutuusalbumi "Grand Serpent Rising" on vankkumattomalla tyylitajulla luotu mustan metallin julkaisu.

Temppu on kova erityisesti siksi, että yhtyeen kahdeksan vuoden takainen "Eonian"-täyspitkä oli karvaan pettymyksen synnyttänyt black metal -pökäle. Epätasainen, turhankin kevytmetallinen albumi oli sekasotku, jonka olisi joutanut upottamaan jonkin varjoisan vuonon syvyyksiin. Norjan mustan metallin partio oli pahasti hakoteillä, mikä näkyi kaikessa tekemisessä.

Tällä kertaa ei hapuilla. Grand Serpent Rising soi tasapainoisena ja sävellyksiltään rikkaana. Kyseessä on aito black metal -albumi, jossa kuuluu tekijöidensä koko historia. Norjankieliset kappaleiden nimet ja koskettimilla luodut orkestraatiot vievät mielikuvat bändin alkuaikoihin, puhtaat laulut ja ilmavammin soiva keveys taas ovat ehtaa nykypäivän Dimmu Borgiria. Edellisen täyspitkän kömpelyys loistaa poissaolollaan, eri äärilaitojen välillä liikutaan saumattomasti. Musiikissa on riittävästi mustan metallin saatanallisuutta, mikä kuuluu kireänä ärinälauluna ja raakoina sirkkelikitaroina, mutta jylhä sinfonisuus, hitikkyyden kanssa flirtailevat sävelmät ja tarinallisuutta lisäävät puheosuudet täydentävät musiikillista palettia. Rosoinen, mutta riittävän selkeä soundipuoli toimii kaikkea tukevana selkärankana.

Tyylillinen tempoilu maistuu erityisesti siksi, että biisinkirjoitus on vahvasti toteutettu. Heitettiin kuulijan korville sitten rauhallisen melodista kitarointia tai pirullisesti jytisevää blastbeattia, tietää yhtye tismalleen mitä se on tekemässä. Albumin tunnelma ansaitsee erityismaininnan, sillä lähes jokainen kappale lähettää vastaanottajan mielikuvamatkalle. Välillä vaelletaan sateisessa havumetsässä sumun peittämien vuorten juurella, toisaalla kuljetaan synkässä linnoituksessa sen karuutta ihmetellen. Harvoin musiikki herää näin voimallisesti eloon.

Albumi kantaa reilun tunnin kestonsa suhteellisen hyvin, vaikkakin viime metreillä hoiperellaan. Loppupuolen kappaleet eivät laadullisesti nouse levyn parhaimmistoon, mikä näkyy rumasti Recognizantin puuduttavissa puheosuuksissa sekä Shadows of a Thousand Perceptionsin junnaavassa kitaroinnissa. Ero parhaisiin hetkiin on valtava. Tämän takia Grand Serpent Rising tuntuu liian pitkitetyltä. Loppupäästä reilusti saksimalla albumi olisi lähes täydellinen.

En tiedä, mitä Dimmu Borgirin leirissä on tapahtunut, sillä viimeisimmät levyt eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Ehkä yhtyeessä pitkään vaikuttaneen Galderin poistuminen kitaran varresta on tuonut tekemiseen uudenlaista dynamiikkaa tai sitten kiireetön julkaisutahti on mahdollistanut ideoiden hauduttelun rauhassa. Vaan väliäkö tuolla, black metal -yhteisö voi huokaista helpotuksesta. Dimmu Borgir elää ja voi hyvin.