Kyylien kuningas Jesse Plemons näyttelee salaliittoteoreetikkoa, joka kidnappaa Emma Stonen näyttelemän toimitusjohtajan, jota mies pitää avaruusolentona. Ohjauksesta vastaa Stonen hoviohjaaja Yorgos Lanthimos. Yhteisillä töillä on 5 Oscaria. Ensi-illan lähestyessä tuumin, että leffahan on sitä kiehtovampi, mitä vähemmän sitä ajattelee.

Stonen ja Lanthimosin hienoista töistä The Favourite on pukudraama ja Poor Things "naisten Frankenstein", mutta ne ovat viimeaikojen tyylikkäimpiä ja parhaiten näyteltyjä sellaisia. Plemonsin kanssa he tekivät hienovaraisemman ja tylsemmän Kinds of Kindnessin.

Mainostetusti Stone menettää tukan! Millä todennäköisyydellä muu pääsee lähellekään Poor Thingsin kuvakerrontaa? Oletan, että aikeet ovat hyvät, mutta: jos persoonallinen Stone ei ole avaruusolento, se on pettymys, eikä se yllätä ketään, jos hän paljastuu sellaiseksi myöhään. Samat ennakkoluulot koskevat Disclosure Dayta. Koska mitään erikoista ei ole mainostettu, oletan näiden parhaassa tapauksessa päättyvän siihen, mistä näiden pitäisi alkaa 2020-luvulla.

Plemons horisee mehiläisistä. Hän ja Stone valmistautuvat fyysiseen konfliktiin jumpalla ja kuntonyrkkeilyllä. Lakaisin siis maton alle myös 10 vuoden edestä ajatuksia Mortal Kombatin uniikista, kaljusta mehiläismuijasta, jonka näyttelijäksi Stone sopisi. Nyt lähtee:

Torvi sanoo tööt. Plemons on uskottava haisevana junttina horistessaan kulttipomon dialogia hahmon pöllähtäneelle serkkupojalle. Torvi sanoo tötteröö. Kidnappauksessa on luontevaa, suhteellisen hienovaraista tilannekomediaa. Stone sheivataan ja rasvataan jo varhain, hahmon yrittäessä selvitä tilanteesta tiukalla asenteella. Suhteemme häneen pysyy taktisen etäisenä alussa.

Plemonsin hahmo todella uskoo, että nainen on avaruudesta, mutta mies hämmentää serkkupoikaa toteamalla, että joka tapauksessa nainen edustaa Maan tuhoamista teollisuuden myrkyillä. Stone puolestaan lausuu, että hihhulien harhat voivat vahvistua, kun he jäävät jumiin kuplaansa. Saarnata saa. Hienovaraisista tulkinnoista kiinnostunut teki tai tekee omansa pari kertaa nuoruudessaan ja pahastuvat eivät usko uutisiakaan.

Stonen ja Plemonsin vuorovaikutus on sisältöä. Kyse on enemmän heidän tutuista kyvyistään kuin asiayhteydestä tai todellisesta yhteispelistä. Oletan, että vivahteisiin panostettaisiin pikkutarkemmin, jos tekijät olisivat vähemmän tyytyväisiä "onkohan tämä totta" -kaavaan. Siitä pidän, kun katsojan ei ole tarkoitus olla täysin kenenkään puolella. Sama nysväys toimisi lavateatterissa, jossa pienet stuntit tekisivät vaikutuksen. "Tämä on tarkoituksella pienempi elokuva kuin The Favourite and Poor Things", paitsi että tämä maksoi enemmän kuin ne yhteensä ja puolet enemmän kuin osuvampi ihmisvihasatiiri Eddington, joka ei näytä lavateatterilta.

"Tavallaan persoonallinen" leffa jatkaa Kinds of Kindnessin tasoa. On tämä sitä hitaampi ja banaalimpi, mutta pidän Stonesta ja Plemonsista, ja kun teen parhaani simuloidakseni mielentilaa, jossa synnyin eilen, kerronnan logiikka kutkuttaa hetkittäin.