Kriisiytynyt Sam pelastaa itsemurhaa yrittäneen tytön. Tyttö huomauttaa, ettei ole pakko saattaa häntä kotisaarelle, mutta Sam tahtoo varmistaa, että tilanne ymmärretään siellä.

Koin déjà vu'n jo ennen kuin lievästi ruotsalaistyyppinen (uffaffaa!) saaristolaismies vaikutti "suhteellisen mukavalta". Hänellä on arveluttavia, mutta ei hyökkääviä hajatelmia. Hän vakuuttaa ymmärtävänsä tytön ja pian Saminkin pulmat. Puhelimet eivät toimi. On myöhäistä poistua, mutta Sam on tervetullut yöpymään ilmaiseksi, sillä suljetussa yhteisössä välitetään muista. Tiedät, että kannattaisi uida.

Alkuperäinen The Wicker Man ja perilliset Midsommar ja Apostle eivät ole identtisiä elokuvia ja pidän kustakin. Ehkä sarja kuuluu samaan kastiin. En vastusta asetelmien kierrätystä, mutta jotenkin tämä asetelma saa tuntemaan, että katson samaa asiaa: saman kultin sivuhaaroja. Etsin yhtäläisyyksiä, kun pitäisi nauttia eroista. Menneestä inspiroituneet festarit ovat kehitteillä, joten Sam aiotaan viipaloida ja marinoida sekundajumalan alttarille? Ei välttämättä. Ehkä itsesuojeluvaistoni tulee tielle inttäessään, että tiedän jo, miksi karkuun pitää juosta, jos jossakin ***** Hailuodossa sanotaan hymyillen päivää.

Jaksoon ei voisi tunkea enempää kulttimaisia, junttimaisia ja aavemaisia uhkia ja selityksiä sankarin aiemmista ongelmista: ei sujuvasti. Ja sujuvuus voittaa puolelleen. Ei ole vastauksien aika, eivätkä mysteerit ole tuoreita itsenäisinä ideoina, mutta kerronta on tiivistä ja luottamusta syntyy. Jude Lawin tunteikas suoritus myy vainoharhaiset jännitteet, joita kossuvissy helpottaa toistaiseksi.

Mainostettu tempaus on se, että sarjan puolivälissä vaihtuu ohjaaja ja päähenkilö, joten jo seuraava jakso on eräänlainen puoliväli. Jakso tuntuu leffalta ja pause-napilta.


Jakso 1-2 >

Katsottu: HBO Nordic