Tuorein sisältö

Tales of Berseria

Arvioitu: Playstation 4
Genre: Roolipelit, Toimintapelit
Pelaajia: 1-4
Ikärajoitus: 16
Kehittäjä: Namco Bandai
Julkaisija: Namco Bandai
Pelin kotisivut
Matias Puro

19.05.2017 klo 16.46 | Luettu: 1637 kertaa | Teksti: Matias Puro

Verta verevälle Velvetille
Uusi Tales-peli ottaa tavallista synkemmän suunnan, kun demonien riivaama teinityttö lähtee veriselle kostoretkelle. Arvostelijan suurimmaksi haasteeksi nousee kuitenkin pyllyvitsien välttely, vaikka arvioitavaksi on annettu peli nimeltä Tales of Berseria. Näin vaikeaa ei ole ollut sitten Arslan: The Warriors of Legendin.

Yli 20 vuotta satuja



Bandai Namcon yli 20 vuotta jatkunut Tales-sarja on sisältänyt lähes yhtä monta peliä ja spin-offia. Pelisarjan uusin osa, Tales of Berseria, julkaistiin viime syksynä Japanin markkinoilla, ja alkuvuodesta peli löysi tiensä Euroopankin rannoille.

Tales of Berseria on sitä animeinta animea - olematta animea kuitenkaan kirjaimellisesti. Kolmannen persoonan seikkailu- ja mätkintäpeli kuitenkin huokuu japanilaista bulkkianimaatiota niin visuaalisesti kuin tarinankerronnallisesti: tappelu on hyvin värikästä, eeppistä ja omituisten liikkeiden täyttämää; pelin maailma on tavanomainen sekoitus fantasiaa, historiaa sekä goottiloliltapukuja, ja tarinan saippuaoopperamaisuus vyöryy yli jo ensi minuuteilla. Jos Naruto aiheuttaa näppylöitä tai Totoro saa nenän tuhisemaan, kannattaa Tales of Berseria jättää suosiolla väliin.

Demoninen kostotarina



Tales of Berserian tarina alkaa verenpunaisena yönä. Ihmissusimaisiksi demoneiksi muuttuneet ihmiset pistävät ranttaliksi, ja sisarukset Laphicet ja Velvet pakenevat paikalta henkensä edestä. Kaksikon isosisko jää demonien murkinaksi, mutta lanko sentään saapuu valkeana ritarina paikalle, kasvattaakseen orvoiksi jääneet mukulat. Uusioperheen onni ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä muutamaa vuotta myöhemmin sisarusten maaseudun idylli rikkoutuu jälleen. Uudessa veriyössä uusi kylä on täyttynyt uusilla hirviöillä, mutta tällä kertaa lankokaan ei ole pelastamassa - lanko nimittäin itse nappaa sisaruksista nuoremman ja uhraa tämän osana rituaalia. Isosisko Velvetille ei käy paljoa paremmin: teini-ikäinen tyttö joutuu demonin riivaamaksi ja muuttuu Therioniksi, jonkin sortin demonihybridiksi, jonka mutatoitunut käsi pystyy mussuttamaan muita demoneita. Velvet ottaa kuitenkin demonivoimistaan huolimatta pataan manaajana toimivalta langoltaan, ja joutuu selliin useammaksi vuodeksi. Vankilavuosina rintansa kasvattanut ja vaatteensa repaloinut Velvet uhkuu kostoa painovoimaa uhmaavine tisseineen.

Jos tarinan alkupisteen kuvaileminen kuulostaa uuvuttavalta, johtunee se siitä, että pelin alkupuolisko on tavattoman tylsä ja hitaasti etenevä. Hahmoja ja paikkoja, olioita ja demoneita sekä taikoja ja taitoja riittää runsaasti opittavaksi jo ensimmäisten tuntien aikana, vaikka tarina on vasta aluillaan. Asiaa ei helpota, että koko paketti on esitetty kaikkia animen kliseitä noudattamalla. Tales of Berseria esimerkiksi painottaa heiveröisen Laphicetin viattomuutta niin paljon, ettei tuleva uhraus yllätä yhtään ketään. Päähahmo Velvetin ikuinen angsti ja äkämyssyily taas kuluttaa kärsivällisyyden pois aikapäiviä ennen lopputekstejä. Tarinaa tosin kuljetetaan monipuolisesti ja tyylikkäästi: välillä katsellaan pelimoottorilla tehtyjä välivideoita, ajoittain katsellaan Velvetin sisäistä monologia yksittäiskuvina. Harvinaisina hetkinä meininkiä päästään ihailemaan puhtaana animaationa. Erilaiset esitystavat saattavat ajoittain rikkoa immersiota, mutta monipuolinen esitystapa virkistää väsyneimpien juonipolkujen keskellä.


Vankilasta vapauduttuaan Velvet lähtee kostoretkelle, kasaten ympärilleen sekavan sakin antisankareita. Poppoosta löytyy niin moraalista saarnaajaa kuin pahamaineista puliveijaria, eivätkä hahmotyypit suoranaisesti yllätä originaaliudellaan, vaikka kliseitä onnistutaan myös kiertämään tarvittaessa. Keskivertoseikkailua synkempi tarina sisältää muutamia mielenkiintoisia hetkiä, joiden lopputulokset sekä moraalinen harmaus yllättivät positiivisesti. Syvällistä filosofiaa on silti turha odottaa; Tales of Berseria muistuttaa enemmän banaalia seikkailusarjaa yrmystä kostajasta kuin korkealentoista pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä. Tavallisesti olisin saattanut innostua hieman enemmän ruudun tapahtumista, mutta erinomaisen Nier: Automatan jälkeen Berserian tissivaot, rääkymiset ja siloposkiset supersoturit lähinnä kyllästyttivät, mielenkiintoisen antisankarimaisesta asetelmasta huolimatta.

Pahojen poikien paha putki



Matka kohti verikostoa kulkee harmillisen putkimaisesti. Avoimimmillaankin pelialueet ovat hyvin rajattuja ja suunnat ennaltamäärättyjä, eikä metsäpolkuja tallatessa tai rantahietikkoa potkiessa tule ikinä oloa, että pelaaja olisi aavan maailman äärillä. Asiaa ei helpota alueiden tylsämielinen toteutus: tekstuurit hyppelehtivät paikoilleen miten sattuu, ja samoja tekstuureja käytetään kymmeniä kertoja uudelleen, kunnes jokainen käytävä näyttää kopiolta aiemmasta. Kartat itsessään ovat monesti väsyttäviä labyrintteja, joissa sekä suunnan- että paikantaju katoaa hyvin nopeasti. Alueiden hidas samoaminen alkaa väsyttää entistäkin enemmän, kun tehtävät pakottavat ramppaamaan entuudestaan tuttuja paikkoja uudelleen.

Irtoesineiden ja arkkujen availun ohessa maailmassa päästään tappelemaan. Paljon. Tales of Berserian taistelut voi onneksi monesti ohittaa, sillä viholliseen (kirjaimellisesti) törmätessä Velvetin poppoo siirtyy minikokoiseen areenaan mättämään vastaantullutta liskoihmistä tai ritaria, vanhojen japanilaisten roolipelien tapaan. Jos vihollista ei onnistu väistämään kartalla, areenan laidalle juoksemalla tilanteesta pääsee usein pois. Mitä pidemmälle peli kulki, sitä useammin huomasin haaveilevani pikaisesta poistumisreitistä, sillä nopeatempoisuudestaan huolimatta Berserian taistelut alkavat nopeasti maistua puulta.


Pintapuolisesti taistelumekaniikat ovat miellyttävän monipuoliset. Padin jokaiselle napille löytyy jonkinlaista tehtävää iskuista blokkeihin, väistöihin sekä erikoisiskuihin, ja Berserian tapa luoda vapaamuotoisia comboja on paitsi näyttävää, myös vapauttavaa. Erikoisiskuja sekä vahingon määrää lisäävä sielumittari tuo myös oman taktikoinninsa peliin, jolloin taisteleminen ei muutu kertaheitolla eri nappien sokeaksi hakkaamiseksi. Ikävä kyllä mätkimisen hienoudet haihtuvat nopeasti ilmaan: taisteluja lyödään tiskiin niin kovaa tahtia, että hauskasta systeemistä huolimatta ähky iskee jo ensimmäisten pelituntien jälkeen.

Unohdettava, muttei huono


Teknisesti Tales of Berseria on hyvää keskitasoa. Tekstuurit tuppaavat ilmestymään miten sattuu, mutta esimerkiksi hahmomallit sekä animaatiot hoitavat hommansa mukisematta. Ikävä kyllä yleinen visuaalinen ilme tuntuu olevan viimeisimmältä konsolisukupolvelta: yleensä en jaksa nurista pikselimäärien tai ruudunpäivityksen kaltaisista teknisemmistä asioista, kunhan peli onnistuu erottumaan visuaalisesti omakseen, mutta Tales of Berseriaa pelatessa kaikki tuntui yksinkertaisesti vanhalta.


Sekä itse pelaamisen että arvostelutekstin kirjoittamisen aikana mieleni oli harvinaisen tyhjä. Jokunen arvostelu sitten kirjoitin siitä miten ääripään pelejä - niin huonoja kuin hyviä - arvostaa sen takia, että niistä löytyy edes jotakin sanottavaa, mutta Tales of Berserian pelaaminen tuntui samalta kuin Citymarketissa käyminen tai Hesburgerissa syöminen. Helposti etenevää, mielikuvituksetonta arkea, mutta ei erityisen hyvää tai pahaa. Tales of Berseria hoitaa kaikki osa-alueensa ilman valittamista, mutta samanaikaisesti Velvetin verityöt eivät myöskään jää mieleen. Tales of Berseria, nimesi on tavanomaisuus.

V2.fi | Matias Puro

Tales of Berseria (Playstation 4)

Tales of Berseria on simppeli sekä miellyttävä, animehenkinen seikkailu, joka unohtuu mielestä heti lopputekstien rullatessa.
  • Vaihtelevat tarinankerrontatavat
  • Monipuolinen taistelusysteemi
  • Peli jättää laimean maun suuhun
  • Unohdettavan tasapaksu kokemus
< Sniper: Ghost Warrio... Outlast II... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

87449

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova