Tuorein sisältö

Retro Rewind: Evercade - käsikonsoli klassikkopelien pelaajalle

Manu Pärssinen

23.07.2022 klo 12.00 | Luettu: 902 kertaa | Teksti: Manu Pärssinen

Paluu pelimoduuleihin


Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 3/2020.

Käsikonsoliharrastajana innostun kaikista uusista laitejulkistuksista, ja kun sain ensimmäisen kerran tietoa Evercadesta, se herätti monenmoista positiivista hyrräystä sisuksissani. Hinta oli kohdillaan, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään parinkympin kiina-emulaatiovekotin, ulkonäössä oli jotain mukavan nostalgista – ja ennen kaikkea sen pelit julkaistaisiin pelimoduuleina.

Evercade-käsikonsolin taustalta – ja aloitusruudusta – löytyy nimi Blaze, joka ei retroharrastajassa herätä välttämättä pelkästään positiivisia viboja. Blaze nimittäin levitti muun muassa AtGamesin kehittämiä Sega Mega Drive -uusiojulkaisuja, joissa oli monenmoista asiaa pielessä. Evercade on onneksi pääasiallisesti eri maata, ja vaikka muutamia harmituksia löytyykin, ostohinnalle saa parin kuukauden satunnaisen pelailun perusteella hyvin katetta.

Hankin itselleni niin kutsutun Premium Editionin, joka maksoi hieman alle 90 euroa ennen postikuluja Isosta-Britanniasta. Paketissa tulee konsolin lisäksi kolme pelikokoelmaa (Atari Collection 1, Namco Museum 1 ja Interplay Collection 1), eli yhteensä 37 peliä. Lisäksi mukana on USB-latauskaapeli, mutta ei virtalähdettä. Evercaden voi myös liittää televisioon, mutta HDMI-kaapeliakaan (mini-HDMI–HDMI) mukaan ei ole laitettu. Ainakin ensimmäiset ostajat sen sijaan saivat mukana metallisen keräilykolikon.


Sulavaksi suunniteltu


Evercaden suunnittelijat ovat selvästi rajanneet kohderyhmäkseen 80- ja 90-lukujen taitteessa Atari Lynxia ja Sega Game Gearia task… repussaan kuljettaneet. Kun laitteen käynnistää, Evercaden logo rävähtää ruudulle neonväreissä VHS-efekteillä ja hieman heikkolaatuisella, tarkoituksellisesti vääristyneellä ääniefektillä varustettuina. Pelimoduulien muotoilusta tuo mieleen Game Gearin vastaavat, ja oikeista muovikoteloista löytyy myös paperille tulostettu pieni ohjekirjanen. Yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota.

Yksityiskohtaisesta designista kielii myös se, että pelimoduuli asettautuu laitteen sisuksiin niin tiiviisti, että se on käytännössä yhtä ja samaa muotoa. Tämä on poikinut myös ongelmia, sillä sormenpäissä ei saa olla yhtään hikipisaraa, kun peliä pistää ensi kertaa sisään tai yrittää ottaa sitä ulos, ja hieman uhkarohkeaa puristusvoimaakin vaaditaan. Muutaman pelinvaihdon jälkeen touhu alkaa kuitenkin luistaa. Tekijät tiedostavat ongelman ja siitä mainitaan laitteen kotisivuilla. Pelimoduulin voi vaihtaa lennossa sammuttamatta laitetta.

Painikkeisiin on selvästi nähty kehitystyövaivaa. Sekä ristiohjain että peleissä käytettävät toimintopainikkeet ovat mukavan vasteisia painettaessa sekä miellyttäviä sormea vasten. Koko D-pad kallistelee hieman, joten väli-ilmansuunnatkin onnistuvat ongelmitta. Alareunasta löytyvä äänenvoimakkuuden säätökin on normaalisti monesta halvasta laitteesta löytyvän rimpulan rullan sijaan kaksi naksahtelevaa nappia. Hieman voisi valittaa turhan matalista ja liukkaista mikrokytkin-olkanapeista, mutta Evercaden painikkeista syntynyt negatiivinen palaute ei olekaan koskenut niiden teknistä toimivuutta.

Suurin natina laitteen ensimmäisissä julkisissa arvioissa nimittäin kohdistui siihen, että joidenkin pelien näppäinasettelu oli väärin - tai jopa päinvastoin kuin alkuperäisessä pelissä. Itseäni tämä ei pienen totuttelun jälkeen hirveästi haitannut, mutta ymmärrän yskän, jos lapsuuden ohjustimet ovat edelleen syvällä selkärangassa. Uusien firmwarepäivitysten myötä Evercade on lisännyt tällaisiin peleihin asetuksen, jolla näppäinasettelua voidaan muuttaa.


Never-arcade (tai harvoin)


Evercaden näyttö on 4,3-tuumaista laajakuvasorttia, ja ainoa useimmista peleistä löytyvä asetus onkin 4:3-kuvasuhteen valitseminen. Näyttö on kohtuullisen hyvälaatuinen, musta näyttää suoraan edestä katsottaessa mustahkolta ja valkoinen melko valkoiselta. Katselukulmatkin toimivat sivusta kurkkijoille, mutta isompaa yleisöä varten laite kannattaa toki kytkeä HDMI-piuhalla televisioon. Itse en havainnut näinkään pelatessa mitään ilmeisiä ongelmia.

Evercadessa on kaikesta ihan tyytyväisestä hyminästäni huolimatta kaksi periaatteellista pohdintaa aiheuttavaa asiaa.

Ehkä lisenssimaksuissa on pihistelty ja sitä myötä laitteen hinta on saatu pysymään kurissa, mutta se on vaatinut veronsa. Monista klassikkopeleistä ei nimittäin ole pelimoduuleilla niitä parhaita tai edes kohtuullisia versioita. Vaikka laitteen nimessä tavallaan on “arcade”, kovin montaa pelihallipeliä sillä ei ainakaan vielä pääse pelaamaan. Muuten ihan mukavan kattauksen sisältävä Atari-kokoelma sisältää arcade-klassikoiden Atari 2600- tai 7800-versioita, mikä on ikävä pettymys, vaikka ne ihan nostalgisia laitteita ovatkin. Namco-kokoelmakin sisältää enimmäkseen pelihallien parhaimmiston kotiversioita ja niin edelleen. Olisin myös kaivannut hieman enemmän pelin sisäistä ohjeistusta esimerkiksi kontrolleista, vaikka ohjekirjoista ne toki löytyvät. Monissa minikonsoleissa ja muissa emulaattorilaitteissa moinen ominaisuus on.

Toiseksi herää kysymys siitä, kuinka tarpeellinen laite Evercade on näinä aikoina, kun emuloitua viihdettä saa jos vaikka mitä kautta ja useimmiten sellaisessa muodossa, että pelattavissa on ilman lisäostoksia vähintään kymmeniä ellei satoja lapsuuden pelejä. Evercaden kohderyhmä on kapea, mutta ehkä juuri niin sen tekijät haluavatkin: laite on suunniteltu retrokeräilijöille, jotka vieläkin saavat lähes yhtä paljon kiksejä pelimoduulin hipelöinnistä tai ohjekirjan selaamisesta kuin itse peleistä. Heille, jotka haluavat vain mahdollisimman kätevästi palata nuoruutensa NES-pelien pariin, on tarjolla muita vaihtoehtoja. Varsinkin kun Nintendon omia teoksia tuskin tullaan Evercadella näkemään.

Toistaiseksi Evercadelle on julkistettu 14 pelikokoelmaa, joissa on 2–20 peliä. Pelivalikoima niillä vaihtelee Atari 2600:n varhaisista klassikkopeleistä kohtuullisen tuoreisiin indiepeleihin, kuten Sega Mega Drivelle julkaistuihin Tanglewoodiin (2016) ja Xeno Crisisiin (2017). Henkilökohtaisesti odotan eniten syksyllä myyntiin saapuvia Atari Lynx -kokoelmia, joilta löytyvät mm. pelit California Games, Gates of Zendocon ja Blue Lightning.

Alla on lyhyesti arvioituna Premium Editionin mukana tulleet pelikokoelmat, erikseen ostettuna niiden hinta on 16,49 euroa kappaleelta. Evercaden rauta pyörittää näitä pelejä ja emulaattoreita enimmäkseen hengästymättä.


#01 Atari Collection 1

PEUKKU ALAS

Vaikka kokoelmalla on 20 peliä ja klassikoita kuten Centipede, Missile Command, Gravitar ja Tempest, kaikki edellä mainitut pelit ovat Atari 2600 -versiota. Atari 7800 -puolelta löytyy sentään jotain enemmän pelikelposta, sillä Ninja Golfiin jää aina koukkuun, eivätkä Food Fight tai vuonna 1990 julkaistu Motor Psycho ole hullumpia pikaviihdykkeitä.


#02 Namco Museum Collection 1

PEUKKU YLÖS

Namco-kokoelman sisältö nousee askelta ylemmäksi klassikko-Atarin tasolta, sillä vaikka vieläkään ei täysilllä päästä pelihallitunnelmaan, paketin 11 peliä ovat “8 bit”- ja “16 bit” -versioita. Valitettavan vaikeaa on sitten selvittää, mitä versioita pelit itse asiassa ovat, mutta NES ja SNES ovat todennäköisiä vaihtoehtoja.

Takakannen kuvituksesta päätellen viisi isointa klassikkoa, eli Galaxian, Pac-Man, Xevious, Mappy ja Dig Dug ovat kotoisin NESiltä. Ne ovat ihan kohtuullista pelattavaa, mutta kalpenevat toki enemmän tai vähemmän arcadeversioilleen. Erikoisempi kasibittituttavuus on Libble Rabble, jonka Wikipedia kertoo olevan vuodelta 1983, alkuvalikko vuodelta 1994 ja pelin alkuruutu vuodelta 2020. Alkuvalikosta löytyy myös dip switch -valinta sekä äänitesti, mikä viittaisi vahvasti siihen, että tässä on nyt oikeasti kyseessä pelihalliversio pelistä. Toimintapuzzle on saanut vaikutteita Qixista, mutta siinä on oma ideansa kahdesta langanpäästä, mistä ihan pidinkin. Alkuperäistä peliä pelattiin kahdella joystickillä, mikä oli varmasti helpompaa kuin nappuloiden ja d-padin painelu. Toinen itselleni uusi kasibittipeli oli Mappy Kids, eli ainoastaan Famicomille aikanaan julkaistu Mappyn jatko-osa, joka onkin tasoloikka. Namcolla on katseltu selvästi Nintendon suuntaan.

16-bittiseltä puolelta löytyy kolmikko Battle Cars, Metal Marines sekä Quad Challenge. Myönnän, ettei mikään niistä ollut itselleni entuudestaan tuttu. Battle Cars on autotaistelua Super Nintendo -tyyliin, eli hieman kuin F-Zero aseilla. Quad Challenge taas on hieman yhdentekevää nelipyörämönkijöillä hurjastelua, mutta Metal Marines on jo erikoisempi tapaus. Kyseessä on ihan pikkukiva reaaliaikastrategia, jota jäin tahkoamaan pidemmäksi aikaa kuin olin ensin ajatellut. Osittain tämä johtui tutoriaalin puutteesta, sillä kesti hetken, ennen kuin vihollisen tukikohdat alkoivat kaatua.


#04 Interplay Collection 1

PEUKKU ALAS

Interplay-kokoelmalta löytyy vain kuusi peliä, mutta kaksi kolmannesta niistä on klassikoita, joiden nimet ovat monille tuttuja. Battle Chess -shakki tehtiin aikoinaan Amigalle ja se on julkaistu useille alustoille, mutta Evercade-kokoelmalta löytyy “8 bit” -versio, ilmeisesti NESiltä. Räkäinen ja huumorilla höystetty Boogerman-tasoloikka taas on itselleni tuttu Super Nintendolta, mutta en ole varma, onko tällä kokoelmalla SNES- vai Mega Drive -versio. Eroa niillä ei kai juurikaan ole, mutta veikkaisin SNESiä.

Edellisen kanssa samaan sarjaan kuuluu myös Clayfighter-mätkintä. Savihahmoilla toteutettu Street Fighter-parodia huvittaa yhä kuvastollaan sen verran, että sitä jatkaa hetken takoa. Kokoelman helmi on kuitenkin Earthworm Jim, sekin parodiaotteella höystetty tasoloikka, josta löytyy monia hassuja animaatioita sekä kekseliästä huumoria. Aivan täysin se ei ole ajan hammasta kestänyt, mutta Jimppa-madolla on hyvä esitellä Evercadea ysärillä peliharrastuksensa aloittaneille.

Tästäkin kokoelmasta löytyy pari erikoisempaa tapausta. Incantation on perinteinen keskitason tasoloikka 90-luvun puolivälistä, johon kuitenkin onnistuin käyttämään hyvän siivun aikaa heti ensimmäisellä istunnolla. Jos kerron, että sen kehittäjä on ranskalainen Titus, monet osaavat asettaa odotustasonsa oikeaksi. Viihdytti se silti pidempään kuin Atari 2600 -teokset. Toisesta Tituksen pelistä, Titanista, mukana on kasibittiversio. Kyseessä on Breakout-variaatio, jossa liikutellaan mailaa sekä vaaka- että pystysuunnassa. Kaoottinen pallon jahtaaminen tai sen odottelu käy nopeasti tylsäksi, ja Titan oli myös ainoa peli, jossa huomasin selvää hidastelua – enkä oikein ymmärrä miksi.


Kuvat: Evercade
Lisätietoa: evercade.co.uk

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 3/2020
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi

V2.fi | Manu Pärssinen
< Pelataanpa: Arcade R... Pelataanpa: Sky Odys... >

Keskustelut (1 viestiä)

manu

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

23.07.2022 klo 15.13 2 tykkää tästä

Tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen on saatu niitä arcadepelejäkin + "kotikonsoliversio" Evercadesta. Tulossa on myös uusi versio koko laitteesta, Evercade EXP.
Muokannut: manu 23.07.2022 klo 15.13 lainaa

Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova