Juho Kuorikoski on monien muiden hattujensa lisäksi uuttera indie-pelintekijä, jonka tuotanto tuntuu jakautuvan kahteen osaan. Noin joka toinen peli on kantaaottava ja ajatuksia herättävä seikkailu, joka toinen taas suoraan aivokuoreen signaloiva twin-stick shooter. Edellinen Stratogun oli ihan hauska mutta pikkuvikainen Stardust-klooni, eikä pallopinnalta kauas putoa tämä Orbital Overdrivekään, vaikka nyt tarjolla on sekä sisä- että ulkokehät.


Eroa tavanomaiseen kuitenkin tulee pisteytyksestä. Yleensähän räiskintäpelien ideana on kerätä mahdollisimman suuri pistepotti, mutta OO:ssa pisteet ovat muutakin kuin vain menestyksen mittari: niillä voi ostaa asioita, ja itse asiassa melkoisen osan pelistä ne laskevat alaspäin. Pelissä on ikään kuin kaksi toiminnan tasoa, normaali sekä inverse, jossa musiikki soi takaperin ja pisteet vähenevät yksi kerrallaan. Käänteismaailmassa käydään vapauttamassa piste-edistys, kun se ajoittain lukittuu, ja keräämässä erilaisia bonuksia.

Voidaankin sanoa, että Orbital Overdriven ulkonäkö pettää. Ensituntumalta se vaikuttaa hyvinkin simppeliltä räiskinnältä, mutta jo nopean tutustumisen jälkeen kuoren alta paljastuu paljon monimutkaisempia pelimekaniikkoja. Melkein jo liiankin monimutkaisia.



Visuaaliselta ilmeeltään peli on perin geometrinen. Kenttänä toimivat sisäkkäiset vektoripallot, viholliset ovat pääosin erikokoisia kuutioita ja eri aluksetkin tuovat mieleen 70-luvun lopun vektorigrafiikkaa käyttävät kolikkopelit. Ratkaisu on aivan perusteltu, sillä tärkeintä on toiminnan raivokkuus, ja siitä ei toden totta tule pulaa. Ammuksia ja vihulaisia lentelee hyvin nopeasti ympäriinsä niin paljon, että heikompaa hirvittää. Inverse-maailmassa pallo muljuaa tyylikkäästi ja ydintä kiertävät ärtsyn näköiset sahanterät.


Stratogunin suurin vika olivat erikoiset kontrollit, joiden säätäminenkään ei bugin vuoksi onnistunut silloisen oman ohjaimeni kanssa. Paitsi, että olen sittemmin saanut käyttööni paremman kapulan, kiitos Razerin, myös kehittäjä itse on päättänyt olla keksimättä pyörää uudelleen: OO räiskii sujuvasti kahdella tikulla kuten esikuvansakin. Tämä on hyvä ja tässä kannattaa pitäytyä jatkossakin. Uutuutena mukana on myös VR-pelitila, mutta Vive Cosmos on ollut breikillä jo sen verran pitkään, etten jaksanut sitä viritellä pystyyn tätä testatakseni. Voisin kuvitella kokemuksen olevan perin immersiivinen.



OO on vajaan vitosen peli, tällä hetkellä kolmen ja puolen euron, joten sellaisena se pitää arvostella. Itse näen sen ennen kaikkea osana kokeilujen jatkumoa liittyen siihen, mitä twin-stick-genressä ylipäätään voisi tehdä. Osa ideoista toimii, osa ei. Käänteismaailma on kivaa vaihtelua, mutta en ole aivan yhtä ihastunut pistemäärällä leikkimiseen. Vaivalla kerätty high score sulaa pois, jos jää joko epähuomiossa tai ahneuttaan keräilemään bonuksia inversioplaneetalle.


Muutenkin pelissä tuntuu olevan niin paljon kaikkea, että pelaajan huomiosta kilpailee vähän liian moni asia. Pistemäärän kulkua on hyvä seurata että ymmärtää, koska edistyminen lukittuu ja on loikattava inverse-puolelle. Erilaisia bonuksia pitää kerätä, ja nekin pitäisi valita käyttöön oikea-aikaisesti. Aluksia (perinteisine Kuorikoski-huumoreineen) ja niiden pilotteja löytyy myös valittavaksi useampia, ja jokaisella on omat erikoispiirteensä, vaikkeivät erot niiden välillä nyt aivan valtavilta tunnukaan. Ruututeksteistä tulee myös hieman sapiskaa, sillä käyttöön on valittu tarpeettoman pitkiä sanoja kuten ”INTEGRITY”, joita joudutaan sitten lyhentelemään näytöllä. Yli puolet lyhyempi ”HULL” ajaisi saman asian – eikä tämä ole ainoa esimerkki.

Muutaman kerran pääsin OO:n kanssa kunnon flow-tilaan ja sain hakattua itseni pistelistan kärkipäähän. Koska useamman viikon jälkeenkin tuo paras tulokseni oli edelleen top 25:ssä, olen joko tosi hyvä pelaamaan (epätodennäköistä) tai pelaajat eivät ole vielä oikein löytäneet peliä (todennäköistä). Se on vähän sääli, koska toivon, että Kuorikoski saa jatkomandaatin tehdä lisää näitä twin-stick-tutkimuksiaan. Ehkä jo seuraavalla kerralla osutaan nappiin.